Henkilö-"kemia"

[Tero]

Lokarin jutun alla rupesin kertomaan työpaikan ilmapiiristä. Tuli siinä taas mieleen entinen osastopäällikkömme. Olin ollut Ohion työpaikalla vuoden, kun tämä tuli johtoon. Heti ensikeskustelusta meni tämän tyypin kanssa väärälle raiteelle keskustelut ja asenteet molemmin puolin. Vaikka olen ehkä tyypillinen suomalainen mököttäjä, melko hiljainen tyyppi, osaan yleensä heti ensitapaamisella sanoa miten jonkun henkilön kanssa pystyn työskentelemään. Varsinkin positiivinen suhtautuminen on heti selvä. Joskus sattuu että olen väärin arvioinut jonkun henkilön, ja sitten tulee yllättäen kitkaa. En ole osannut valmistua. Yhden henkilön kanssa tuli niin pari vuotta sitten. Syy oli tietenkin (ainakin pomon mielestä) enemmän minun, en osannut vanhempana kemistinä olla diplomaattinen.

Anni, miten sujuu siellä miesfirmalla?Oliko se nyt joku tekninen ala, en muista.

[This message has been edited by Tero (edited October 28, 1999).]

[Anni]

Kiitos vain kysymästä, Tero. "Miesfirmalla", a major government contractor, menee hyvin huolimatta tulossa olevista lomautuksista.

Jo näin lyhyen ajan sisällä siellä on tullut terapiassa varsin usein esiin mm. nuo henkilökemian kysymykset, eli alaisten ja esimiesten tai alaisten keskinäiset suhteet. En voi sanoa, että olisin suuresti yllättynyt siitä, että kaikki kolme naisasiakastani kärsii työpaikkansa ihmissuhteitten laadusta, eikä kukaan kolmesta miesasiakkaastani. Ihmissuhdeongelmat kaikissa muodoissaan, työpaikalla ja kotona, tuntuvat olevan yleisin ongelma, eikä se näytä riippuvan koulutuksesta tai asemasta. Yhtä yleisiä ovat alkoholi- ja huumeongelmat minun työpaikallani.

Oma päiväni on aina pelastettu, kun yksikin asiakas huokaa lähtiessään, että kylläpäs helpotti... Tai näen sen hänen olemuksestaan. Tai tajuan hänen oppineen jotain itsestään. Aina niin ei kuitenkaan käy, vaan kotimatkalla pohdin vielä, millä mielellä asiakkaani mahtoi mielisairaalaan evaluoitavaksi mennä. Teinkö oikein, kun hänet sinne passitin, vai olisiko minun pitänyt antaa hänen tappaa itsensä, jos hän kerran sitä halusi? Lain mukaan tiedän tehneeni oikein, mutta lain kirjain ei aina käy yksiin etiikan kanssa.

[This message has been edited by Anni (edited October 28, 1999).]

[Tero]

Se loppuosa viestistäsi antaa jonkin kovan hommistasi. Muuten voisi luulla että olet siellä "varaventtiilinä" jolle huolensa purkaa.Tai kai sekin on osa.

[Vesa]

Anni, olen työskennellyt suurimman osan elämästäni naisvaltaisilla työalueilla
ja todennut tämän saman asian,että naisilla on enemmäm ongelmia henkilösuhteitten hoitamisessa. Miesten onjelmat työpaikalla liitty useimmiten suoraan työhön, harvoin joihinkin keskinäisiin henkilöasioihin.

Meillä Kanadassa on vaikea lähettää ketään
mielentilatutkimukseen, jos "potilas" ei sitä itse vapaaehtoisesti halua. Itse jouduin kerran aikoinaan ottamaan jonkinlaisen psyko palikkatestin (vapaaehtoisesti), kun hain lupaa kantaa virantoimituksessa taskuasetta. Sain muuten
sen luvan,heh.

[Pyry Vainio]

Meillä on kemian prosessitekniikassa opiskelija, joka pistäytyi kesken opintojaan lääninvankilassa istahtamassa tuomion muutamasta tuhopoltosta, vahingonteosta ja laittomista uhkauksista. Osa opettajista pelkää tätä vekkulia siinä määrin, ettei uskalla hyväksyä häntä luentoryhmäänsä, koska joutuisi silloin myös suorittamaan arvostelun. Opiskelijat taas eivät halua samaan harjoitus- tai laboratorioryhmään, koska hän delegoi kaikki tehtävänsä mulle. On kuulemma aivan maaginen suostuttelija.

Itse annoin hänelle hetkeäkään epäröimättä luvan seurata minun luentojani. Koska hänellä on valtava halu valmistua insinööriksi, hän tuskin tekee mitään, mikä häiritsisi tätä tavoitetta. Enemmän olen huolestunut siitä, että vahvat pyromaanin taipumukset omaava opiskelee muun muassa räjähdysainekemiaa.

Meillä kiersi tämän tapauksen takia apulaisrehtorin lähettämä kysely, jossa yhtenä kysymyksenä oli, tunnenko tarvitsevani psykiatrista apua. Tähän kysymykseen vastasin omalta kohdaltani: "Hullu saatan olla, mutta älkää luulko, että tunnustan sen vapaaehtoisesti".

[Tero]

Pyry:Mitä prosessikemiaa? Haen koko kusymykseen jonkun muun topicin.

[Anni]

Pyry: Vaaditaanko Suomessa koskaan/usein esimerkiksi mainitsemasi kaltaisissa tapauksissa osana rangaistusta pakollista terapiaa? Kuulostaa siltä, että olisi aihetta, ennen kuin ko. nuori(?) mies(?) oppii kovin paljon räjähdysainekemiaa.

Vesa: Itsemurhauhkailuissa pyritään useimmiten suostuttelemalla saamaan henkilö tutkimuksiin "vapaaehtoisesti". Noin yleisesti ottaen, pelkät puheet eivät enää riitä, jos on aihetta epäillä, että asiakas on vaaraksi joko itselleen tai muille. Ja jos esiin tulee lasten tai vanhusten pahoipitelyä tai heitteille jättöä. Silloin on toiminnan vuoro.

Tero: "Varaventtiiliys" on usein suureen tarpeeseen, ja ainoa keino, jolla kaveri pääsee jaloilleen monien iskujen jälkeen.

[Kake]

Anni:

Oletko sina todellakin sita mielta etta itsemurhaa hautova pitaa passittaa mielisairaalaan?
Toivottavasti tulkitsin vaarin.

[Pyry Vainio]

Anni: Tämä meidän veitikkamme tuomittiin alentuneesti syyntakeisena, koska hän on psykopaatti. Ennen vankilatuomiota hän oli tutkitavana mielisairaalassa, jossa tämä todettiin. Se merkitsi tuomion merkittävää lyhenemistä. Hoitoon häntä ei voida määrätä, koska pakkoauttaminen on Suomessa äärimmäinen poikkeuskeino.

[Vesa]

Anni,pelkään,että suurin osa pahasti pimahtaneista hoitoa tarvitsevista eivät näytä ulospäin masentuneisuuden merkkejä.
He eivät myöskään etsi apua,eivätkä myönnä,että tarvitsevat apua.

Muita hulluuden merkkejä kyllä on näkyvillä,
mutta ne lasketaan uusien normien mukaan joko taiteen,viihteen tai yksilön vapauden ilmaista itseään luokkiin kuuluviksi normaaleiksi asioiksi.

Taitaa olla melko vaikeaa vetää rajaa sairaan
ja terveen välille tässä hyvin vapaaksi menneessä yhteiskunnassa.

[Tuomo]

Terve! Olen taas palannut pienen tauon jälkeen (toivottavasti kaipasitte http://viestit.etusivu.net/old/wink.gif )

Itse olen toisinaan törmännyt täällä omalla työpaikallani sellaiseen kummalliseen ilmiöön, että henkilökemiat menevät työasioiden edelle.

Meillä oli tässä taannoin hiukan ongelmaa paikalliskanavamme äänen kanssa (ääniraitaan ilmestyi outoa vaimeaa hurinaa). Halusimme hurinan tietysti pois. Talossa oli kaapeliliittymien asennuspuolella ihmisiä, jotka osasivat vian korjata. Jostain syystä he olivat kuitenkin saaneet päähänsä, että he eivät paikalliskanavapuolen työtehtäviin osallistu ja jäädyttivät koko ajan tahallaan ääniprojektia. Meille oli tullut hurinasta myös vikailmoituksia, eli periaatteessa asentajien olisi pitänyt hommansa hoitaa, koska se nimenomaan kuului heille.

Asia jäi auki, sillä osa pomoistakin oli sen verran lepsuja, etteivät saaneet asentajiin kuria. Asentajat vain väittivät, ettei heillä ole aikaa.

No, nyt asiaan on saatu pientä korjausta, vaikka se on vieläkin kesken. Joka tapauksessa täällä töissä on yksityisissä keskusteluissa vähän ihmetelty, miten henkilökemia voi ajaa työasioiden edelle. Siis asentajamme voivat kyllä ajatella meidän paikalliskanavamme työntekijöistä ja itse kanavasta mitä tahansa, mutta silti heidän pitäisi hoitaa työnsä. Ja kanavan asiat kuuluvat yhtä paljon itse liittymien asentajille kuin kanavan toimittajille. Tässähän on kyseessä toki kaksi eri alaa, jota sama firma tekee, mutta meillä ei ole erikseen asennusosastoa tai paikalliskanavaosastoa.

"Asialliset asiat hoidetaan ja muuten ollaan kuin Ellun kanat", sanoi kerran eräs YLE:n maakuntaradion toimituspäällikkökin.

[This message has been edited by Tuomo (edited October 30, 1999).]

[This message has been edited by Ville (edited October 30, 1999).]

[Tero]

Meillä on noin puolet työntekijöistä ammattiliitossa. Niiden kanssa sattuu kuvaamiasi tilanteita. Eikä niille saa antaa edes potkuja tekimistään virheistä. Tuntuu jokus että ne vaan haluavat näytää mahtiansa. Mun eräs työkaveri joutuu sellaisiin tilanteisiin usein, eikä siinä sitten auta muu kuin roikkua tilanteessa mukana, ja suostutella työntekijä jollain tavalla. Joskus tarttee odottaa seuraavan työvuoron miestä, joka ei ole yhtä hankala.

Siinä on myös kokemus-koulutus ristiriitoja. Insinööri ja duunari molemmat luulevat olevansa oikeassa.

[Anni]

Kake: Usein itsemurhaa hautova kärsii muista psyykkisistä häiriöistä tai jopa fyysisistä sairauksista, joiden tuloksena on usein esimerkiksi väliaikainen masennus tai muu tila, joka sekoittaa aivojen kemian niin, että normaalisti mielihyvää tuottavat stimulaatiot eivät tehoa. Silloin, usein juuri masennuksen syöverissä, henkilö hautoo itsemurhaa ja suunnittelee sitä. Elämä ei vain maistu, eikä henkilö itse pysty näkemään tietä ulos. Jos on todella kyse vain väliaikaisesta tilasta, minun mielestäni on eettisesti oikein yrittää saada henkilö ymmärtämään, että elämä voi näyttää paljon valoisammalta, jos masennuksen saa väistymään, eli sopivalla lääkityksellä. Psyykenlääkkeitä määräävät yleensä psykiatrit, joskus myös tavalliset lääkärit. Siitä syystä "mielentilatutkimus" on usein välttämätön.

Toki itsemurhia haudotaan muistakin syistä. Usein sellaiset henkilöt hakevat apua alitajuisella tavalla kertomalla itsemurha-aikeistaan esimerkiksi terapeutille tai vaikka ystävilleen. Usein he tosin tulevat terapeutin luo aivan muista syistä. Mielestäni sellaiseenkin avunpyyntöön on vastattava. Sellaiset henkilöt voivat olla helpottuneita jälkeen päin, kun selvisivät elämssä hengissä. Mutta ne, jotka todella haluavat itsensä tappaa, sen kyllä tekevät. Eivätkä he siitä välttämättä etukäteen puhu. Tosin siinäkin on usein nähtävissä valmistelevia "varoitussignaaleja", jolloin on syytä ainakin tarkastella, onko kyse esimerkiksi masennuksesta, joka voidaan hoitaa pois. Miksi antaa pienen häiriön lopettaa elämä, joka jatkuisi halulla, kun häiriö poistetaan? Hoidammehan me muitakin sairauksia, emmekä anna niiden hoitaa itse itseään.

Kokonaan toinen asia on, jos joku haluaa lopettaa elämänsä esimerkiksi kuolemaan johtavan sairauden kärsimyksissä. Minun mielestäni hänellä on siihen täysi oikeus. Jos minä sattuisin sairastumaan esimerkiksi ALS:ään, melko varmasti koettaisin keksiä helpon tavan lopettaa elämäni, ennen kuin olisin pelkkä hengittävä, liikkumaton luukasa, jota ei kukaan enää minuksi tuntisi.

Kukin harkitsee elämänsä tarkoituksen omalla kohdallaan. Kaikki eivät halua elää elämäänsä sellaisena kuin se heidän eteensä tulee. Jotkut taas eivät uskalla muutakaan.

[Anni]

Palaan kommentoimaan lisää, kun olen saanut nälkäni tyydytetyksi suosikkiravintolassani, thaimaalaisessa Bai Tong'issa, jossa uskon syöväni lohta ja vihanneksia punacurrykastikkeessa. Vesi herahtaa jo kielelle...

[Tero]

Korvaavatko täkäläiset vakuutukset psykiatrisen hoidon ja lääkkeet yleensä?

[Kake]

Anni:
Haluan palata tahan asiaa kun selvian taa;ta pois.

[Anni]

Kake, I'm waiting...

[Kake]

Hei Anni

Olin aivan unohtanut lupaukseni. Tämä asia on niin arkaluontoinen ettei siihen maallikkona voi muuta ehdottaa kuin äärimmäistä varovaisuutta.

Henkilö joka hautoo itsemurhaa on usein syvästi traumaattinen eikä ole pystynyt ratkomaan niitä ilman apua. Hän tarvitseekin asiantuntija-apua, siis psykoterapiaa tai muuta hoitoa, päästäkseen eteenpäin elämässään. Pilleripurkkeihin en tässä asiassa usko. Nämä ihmiset polkevat usein paikallaan eivätkä kykene tarttumaan edes työntekoon. Muuten heistä ei voi sanoa että olisivat psyykkisesti sairaita. Silti voikin olla kohtalokasta jos heidät pakotetaan mielisairaalahoitoon, jonka he varmasti kokevat loukkauksena, ja ongelma voi pahentua.

[Anni]

Oikeassa olet, Kake, että hienotunteisuutta tarvitaan, niin maallikolta kuin ammatti-ihmiseltä. Minut on yllättänyt se, kuinka avoimesti ja jopa halukkaasti useimmat itsemurha-ajatuksella leikkivät tai sitä vakavasti hautovat puhuvat aikeistaan ja ajatuksistaan, kun niistä syyttämättä ja sydämellä kysyy. Toki se onkin luonnollista, sillä eiväthän nämä henkilöt sellaista päätöstä hätiköiden tee, vaan sitä vatvotaan ja vatvotaan... Mutta meillä ihmisillä on myös uskomattoman vahva elämänhalu, ja epätoivoinenkin ihminen tarttuu yleensä jokaiseen ojennettuun oljenkorteen, jotta saisi pikkuisenkaan lisää elämänhalua. Aina oljenkorret eivät kuitenkaan ole tarpeeksi vahvoja.

Pahasta masennuksesta kärsiville on tyypillistä ajatella elämänsä lopettamista. He eivät kerta kaikkiaan näe masennuksen pahimmassa vaiheessa tietä ulos. Silloin minusta on tärkeää turvautua väliaikaisesti pilleripurkkiin, sillä lääkkeillä saadaan masennus lieventymään nopeasti, ja silloin ei henkilö usein enää haluakaan tappaa itseään. Tällaiselle henkilölle itsemurhan hautominen (ja usein itse teko) on "vain" masennuksen sivuvaikutus, ei itsetarkoitus.

Syitä masennukseen on monia, jotkut niistä suoranaisesti perinnöllisiä. Sellaiseen masennukseen ei "talk therapy" tehoa yhtä hyvin ja nopeasti kuin pillerit. Niissä on kysymys aivokemian epätasapainosta, ei elämän kolhuista. Esimerkiksi Bipolar-häiriöstä kärsivä (= maanis-depressiivinen henkilö) saattaa tarvita sairaalahoitoa, jotta mielen tasapaino palautuu sellaiseksi, että henkilö voi jatkaa normaalia elämää. Masentunut henkilö ei ole mieleltään sen enemmän "hullu" kuin minä tai Sinä, tai sellainen, jolta on jalka poikki. Joskus mielisairaalahoito on tarpeen, vaikkei olisikaan hullu.

Esimerkki 1: Eräs hyvässä asemassa Suomessa oleva ystäväni vietti masennuksen ylipääsemiseksi mielisairaalassa parisen kuukautta, ja sanoo nyt, 15 vuotta jälkeen päin, että se pelasti hänet ja antoi mahdollisuuden oman itsen ja elämän lähempään tarkasteluun. Ellei hän olisi sinne joutunut (lääkärin patistamana, itse tarmokkaasti vastaan haraten), hän ei olisi enää elossa. Tämä taiteilijamies elää nykyisin täyttä ja onnellista elämää.

Esimerkki 2: Myös eräs amerikkalainen ystäväni (lähellä 60:tä oleva mies) kärsii Bipolar-häiriöstä. Hän ei ole ollut koskaan mielisairaalahoidossa, mutta on sen sijaan kokeillut monia, monia lääkkeitä, joista useimmat tehoavat masennukseen, mutta joista monilla on sietämättömiä sivuvaikutuksia ja joista joidenkin teho heikkenee ja loppuu ajan myötä. Tämä mies vain kärsivällisesti odottaa masennuspuuskansa ylimenoa tietäen, että se kyllä tapahtuu. Mutta tämä "odotus" on ulkopuolisen silmin katsoen aika hurjaa: Mies pysyttelee vuoteessa monta viikkoa, verhot kiinni, ilman TV:tä tai musiikkia tai muutakaan ääntä, joka on silloin hänelle sietämättömän voimakasta stimulaatiota. Hän ei pysty kirjoittamaan (mitä hän tekee erittäin ansiokkaasti masennuksen mentyä ohi), ei lukemaan, ei tekemään mitään muutakaan. Vain pakosta hakemaan itselleen ruokaa kaupasta. Tämä tapahtuu arvaamattomin väliajoin, kerran, pari vuodessa. Kuten kuvauksesta jo selvinnee, tämä mies ei pysty tavanomaiseen työntekoon (mutta tulee kyllä hyvin toimeen -- kunniallista, luovaa, joskin epätavanomaista työtä tehden) eikä normaaliin parisuhteeseen. Mutta hän koettaa parhaansa mukaan hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, eikä minulla ole mitään syytä olettaa, että hän olisi onnettomampi kuin me "normaalisti" elävät. Meillä kaikilla on taakkamme. Tämä mies pitää itsestään niin hyvää huolta kuin osaa ja hänellä on sairautensa hoidosta jo vuosikymmenien kokemus. Ystävänä hän on syvällinen ja lämmin, ja minä arvostan häntä suuresti. Mutta hänellekään ei itsemurhan hautominen masennuksen syöverissä ole vierasta.

Itsemurha on aivan eri asia sellaiselle, joka sillä keinolla hakee huomiota ja hyväksyntää. Sellainen ihminen ei yleensä halua tappaa itseään oikeasti, vaan tekee vain yrityksiä, jotka tuovat toivottua huomiota ja hoivaa. Valitettavasti yritykset vain joskus onnistuvat. Tällaisen ihmisen parantamiseksi ei ole pillereitä (jollei henkilöä kaiken aikaa lääketokkurassa pidetä, mikä on minusta epäeettistä, mutta jota kyllä tapahtuu, koska läheiset "eivät kestä"!!); sen sijaan elämän perustusten selvittely saattaa joskus helpottaa asiaa.

Olen useaan kertaan työssäni keskustellut itsemurhasta asiakkaitteni kanssa. Itselleni siitä keskustelu ei ole vaikeaa, mutta jättää kyllä joka kerta joksikin aikaa pohtimaan, olisiko ollut parempia sanoja. Arvioin mielessäni kaiken aikaa asiakkaan kanssa hänen itsemurha-aikeistaan puhuessamme niiden vakavuutta kuin fyysistä vammaa: mikä sen aiheutti, mihin sattuu, missä asennossa ei satu, kuinka syvällä ovat syyt ja jo aiheutetut vammat, miten saada verenvuoto loppumaan, mikä on henkilön kipukynnys, millä saada kipu loppumaan... En tiedä tehokkaampaa keinoa tuntea itseni pieneksi. En myöskään odota aina onnistuvani. Mutta kun hymy palaa henkilön kasvoille tai havaitsen pienenkään pilkahduksen hänen silmäkulmassaan, tiedän saaneeni lisäaikaa asiakkaalleni ja oma päiväni on pelastettu.

[This message has been edited by Anni (edited December 12, 1999).]

[Tero]

Uudemmat lääkkeet kuulemma parempia:
US News (http://www.usnews.com/usnews/issue/991220/nycu/mental.htm)

[Ville]

Anni: Oletko ammatti-ihmisenä huomannut eroja stimulaatiotasoissa Suomen ja USA:n välillä? Itse näin vuosien jälkeen on aina silloin tällöin edelleenkin vaikeuksia blokata stimulaatiotulvaa, esimerkiksi kauppoihin mennessäni. Joskus suljen silmäni vähäksi aikaa, jotta saan mieleni jälleen "tarkennettua" (ts. "focused").

Jo vuosia aina silloin tällöin eri tilanteissa on tullut olo, että "mieli", joka "tavallisesti" on jonkinlainen suoraviivainen "stream" alkaa "hajaantumaan" tai "leviämään" (kuvainnollisesti ilmaistuna parempien termien puuttuessa http://viestit.etusivu.net/old/smile.gif), mikä tuntuu todella epämiellyttävältä. Samanlainen olo tulee helposti, jos olen todella keskittynyt johonkin loogiseen (esimerkiksi ohjelmointityöhön), ja kuuntelen samalla musiikkia, erityisesti englanniksi laulettua musiikkia. Suomenkielisellä tai akustisella musiikilla ei tunnu olevan samanlaista vaikutusta. Meditointi ja stimulaatiomäärän vähentäminen auttavat aina lähes välittömästi. Erityisesti amerikkalaiset tuntuvat usein pitävän tuota outona, ja olenkin ajatellut, että ehkä täkäläisillä - siis USA:ssa kasvaneilla - on jotenkin parempi valmius stimulaation rajoittamiseen. Nykyään monilla nuorilla on radio/CD päällä läpi yön.. usein pauhaten räppiä. Hirveää!

[Anni]

Ville: Minusta se stimulaatiotulvan kokeminen on hyvin henkilökohtainen asia. Olet kyllä varmaankin oikeassa siinä, että jos siihen on tottunut lapsesta asti, se ei sitten häiritse aikuisenakaan. Vaikka se "häirintä" sitten olisi hiukan erilaistakin. Minusta on mielenkiintoista katsella pieniä lapsia, jotka vain tarpeeksi väsyttyään ummistavat silmänsä ympärillä olevasta metelistä ja menosta huolimatta, varsinkin jo ovat turvallisesti tutussa sylissä. Osatapa tehdä vastaava aikuisenakin!

Ei-halutun stimulaation blokkaaminen on kiinni keskittymiskyvystä. Jos on tottunut rauhaan ja hiljaisuuteen ympärillään, on tietysti vaikea keskittyä metelissä. Ja toisin päin; joillakin soi räppi, jotta he voivat nukkua tai opiskella. Omassa kasvuympäristössäni oli rauhallista, joten se on edelleenkin minulle ideaalisin työskentely-ympäristö. En ole koskaan harjoitellut enkä siis nytkään pysty keskittymään esimerkiksi opiskelutehtäviin kuunnellen samalla musiikkia. Tätäkin kevyttä tarinaa kirjoittaessani huomaan, että ajatukseni harhailevat vieressäni soivan On Christmas Day -CD:n mukana, as performed by The American Boychoir with the Cathedral Symphony Orchestra and the New York Vocal Consort. (Mieheni kävi tuon kuoron koulua jonkin aikaa lapsena.)

Ajatus katkesi...

[Lokari]

Anni: En tätä nyt ihan tosissani sano, mutta en voinut mitään sille, että ymmärsin sanasi eri tavalla kuin tarkoitit ne:
Itsemurha on aivan eri asia sellaiselle, joka sillä keinolla hakee huomiota ja hyväksyntää. Sellainen ihminen ei yleensä halua tappaa itseään oikeasti, vaan tekee vain yrityksiä, jotka tuovat toivottua huomiota ja hoivaa. Valitettavasti yritykset vain joskus onnistuvat.
Tuli ensin mieleen, että haluaisit niiden onnistuvan useammin kuin vain joskus, mutta ethän nyt niin voinut tarkoittaa. Ehkä parin sanan paikan vaihtaminen olisi ollut paikallaan: 'Valitettavasti vain yritykset joskus onnistuvat'.

Tässä tulee mieleen vanha juttu tsaarinaikaisesta Suomesta: Keisarin edustajan sihteerillä oli lomakkeita, joissa luki: Armoa ei Siperiaan. Siihen piti sitten lisätä pilkku oikeaan paikkaan tuomiosta riippuen: 'Armoa, ei Siperiaan' tai 'Armoa ei, Siperiaan'.

[Anni]

Ah, Lokari, you're hopeless! http://viestit.etusivu.net/old/smile.gif Olet tietysti oikeassa. Mutta kysehän on aina siitä, mitä sanaa tai sanoja painotetaan. Minä en painottanut kirjoittaessani (ajatellessani) noita molempia sanoja, joita Sinä korostit, mutta minun korostamistani Sinä et tietenkään kirjoittamallani sanajärjestyksellä "kuullut".

Armoa, ei Siperiaan!

[This message has been edited by Anni (edited December 15, 1999).]

[Ville]

Anni: Osittain juuri tämän maan/maailman kauheata vauhtia vastaan taistellakseni pidän kovasti Steve Roachin (http://www.steveroach.com) musiikista. Joitain vuosia sitten Steve julkaisi levyn The Dream Circle. Sen takakannessa oli mietelause: "Music for the long thoughts and slow time"

[Tero]

Meillä on työpaikan Joulujuhla-lunch. Piti jotain tuoda. En ehtinyt laittaa pullaa, enkä usko että moni tykkää kardemummapullasta.Sokerikuorrutusta päälle niin heti menee.

Meillä on jotenkin jakautunut väki yläkerran porukkaan (mun) ja alakerran porukkaan, jossa ne juhlatkin on. Heillä on tilat. Meidän yläkerran väki on enmmän yksinäisiä näpertäjiä. Mun tämänhetkinen työ vaatii vain yhden henkilön alakerrasta avuksi. Meillä on ihan minimi määrä johtajia koko 20 hengen ryhmässä, 2.