Avioerot

[Tuomo]

En nyt tiedä pitäisikö tämä viesti kirjoittaa rakkaus/erotiikka/seksi -aihealueen alle, mutta perustin nyt kuitenkin oman topicin.

Minua surettaa nykyajan yhteiskunnassa tällainen valitettava trendi: avioerot ovat lisääntymässä. Ilmiö on globaali, mutta yksin Suomessa 40-50% avioliitoista päätyy eroon.

Omat vanhempani ovat onnellisesti aviossa enkä ole eroa sillä tavalla läheltä kokenut. Mutta silti - jostain syystä jota itsekään en tiedä - pidän avioeroa yhtenä elämän suurimmista tragedioista.

Miksi ihmiset eroavat nykyään niin usein?

Itse näin aika läheltä ennen naapurissa asuneen perheen hajoamisen. Voisin kertoa yksityiskohtiakin, mutta tässä tapauksessa ero johtui miehen alkoholiongelmasta. Olen nähnyt myös mielestäni aika selvän pettämistapauksen, joka koski entistä opettajaani.

Vast'ikään arvostamani muusikko/elokuvaohjaaja/viihdetaiteilija Timo Koivusalo erosi vaimostaan 10 avioliittovuoden jälkeen.

Ex-naapurillani on kaksi lasta ja Koivusalollakin niitä on muutama. Lapsihan erosta kärsii aina eniten.

Tämä pistää ihmettelemään, miksi ihmiset eroavat? Itse olen aina pitänyt periaatteenani sitä, että asiasta kuin asiasta voidaan keskustella. Valmiita ohjeitahan on mahdotonta antaa ja oikeaa ratkaisua tai syyllistä ei ole olemassa, mutta silti joskus ajattelen, että ihmiset eivät sittenkään ehkä osaa keskustella ongelmistaan. Avioero nähdään aina helpompana vaihtoehtona.

Eniten minua hämmentää se, että 10-15 vuotta yhdessä olleet pariskunnat eroavat. Eikö siinä ajassa opi tuntemaan toista tarpeeksi? Voiko mitään uutta ja yllättävää tulla vastaan?

Hollywoodistakaan ei taida nykyisin löytyä yhtään ainoata tähteä, joka ei olisi joskus eronnut (siis näistä vanhemmanpuoleisista). Useilla on toinen tai kolmas avioliitto menossa.

Tämän keskellä mietin, eikö rakkaus voikaan kestää ikuisesti. Johtuvatko erot siitä, että nykyisin se ei ole enää niin paheksuttavaa kuin ennen, ts. 50 vuotta sittenkin olisi erottu, jos se olisi ollut sosiaalisesti hyväksyttyä.

Mihin tämä maailma on menossa?

[Ville]

Tuomo, olen ihan samaa mieltä kanssasi siitä, että avioerojen määrä on todella huolestuttava. Se lienee vain yksi esimerkki tämän maailman kiihtyvästä elämänrytmistä ja kasvavasta itsekeskeisyydestä.

Itse muistan aikoinaan - vanhempieni erottua - päättäneeni että "minä en koskaan eroa". Vaan toisin kävi. Eroon johtavat syyt ovat jotakuinkin aina tavalla tai toisella molemmista osapuolista kiinni, mutta silti uskottomuus oli minulle riittävä syy eroon. Avioliitossa minusta tärkeintä on osapuolten välinen luottamus. Tuon luottamuksen tuhoon johtaa kaikkein parhaiten avioliiton ulkopuolinen suhde (jos ja kun siitä jää kiinni). Periaatteessa tietenkin asiasta voisi yrittää keskustella, mutta ainakin itse näen asian niin, että henkilö, joka ei pysty kontrolloimaan itseään ja antautuu kerran avioliiton ulkopuoliseen suhteeseen, pystyy hän sen tekemään uudelleen.

Aikoinaan pääasiallisesti miehet harrastivat (?) rakastajattaria, mutta näin jostain hiljattain statistiikkaa avioliitossa olevien naisten suhteista, ja prosenttimäärä oli yllättävä.

O Tempora, O Mores :-/

[Tero]

Saan onnitella tuttaviani jotka pysyvät avioliitossa siihen asti että lapset ovat kasvaneet.
Trendi on itsekkyys. Omat tarpeet ovat ensimmäisenä, sitten lapset ja vaimot.

[Kake]

Valitan, Ville, avioliittosi kariutumista. En kuitenkaan ole siitä pätkääkään hämmästynyt, koska itsekin olen eronnut tai erotettu muutaman kerran.

Tähän nykyiseen tasa-arvoon kuuluu ilmeisesti se että naiset saavat käydä vieraissa tai hankkia itselleen rakastajan. Näinhän monet miehet ovat kautta aikojen tehneet, joten ei siinä, meidän yhteiskunnassmme, moraalisesti ole oikeastaan mitään pahaa.

Luin jostakin että jenkkinaiset ottavat mielellään mustan nuorenmiehen sänkypellekseeen. Elämä kun on (varsinkin kotirouvilla) niin pirun tylsää ettei dildot ja postimies/pizzantuoja pysty enää antamaan kiihoketta aviovuoteeseen.

Itselläni on nykyään ns. tyttöystävä jota tapailen silloin kun on mahdollisuus. Tiedän että hän tapailee muitakin, mutten välitä siitä edes keskustella. Liekö vanha ori vähän päässyt ruunaantumaan?

[Tuomo]

Toivottavasti en sohaise ketään tietämättäni liian pahasti silmään sanoessani tämän, mutta minä olen aina ihmetellyt, miksi seksiä pidetään avioliitossa niin tärkeänä. Toki se on tärkeää, mutta useimmat syrjähypyt ymmärtääkseni johtuvat siitä, että nainen tai mies kokee seksielämänsä tylsäksi ja kaipaa vaihtelua. Minulla ei ole tarjota tähän nyt mitään statistiikkaa, mutta mutu-tuntumalta uskon, että osa nykyisistä eroistakin tapahtuu vain sen takia, että avioparien seksielämä ei ole "luistanut".

Amerikkalaisissa draama- ja komediasarjoissa ylistetään tätä nykyä hirveästi seksin merkitystä. Katsokaa vaikka Frendejä (Friends). Sarjan hahmot vaihtavat mies-/naisystävää kuin sukkia ja tärkeintä tuntuu olevan se, onko pari hyvä sängyssä.

Olen havainnut, että nykyään tyttö- tai poikaystävän hankkiminen on miltei pakkomielle nuorille. Aina on seurusteltava jonkun kanssa.

Omalta kohdaltani olen ajatellut niin, että kun joskus löydän oikein rakkaan ihmisen, se on sitten se oikea, jonka kanssa olen naimisissa lopun ikääni. Minua ei kiinnosta vaihtaa tyttöystävää joka toinen viikko. Olen ajatellut, että jos joskus alan seurustella jonkun kanssa, sen on sitten parasta olla vakavaa. Eikä minulla ole asiasta sellaista pakkomiellettä, että epätoivoisesti yrittäisin kaikenmaailman seuranhakuohjelmiin TV:ssa tms. jo 19-vuotiaana vain siksi, ettei minulla ole tyttöystävää. Tämä ajatus on tietysti omakohtainen mielipide enkä edes halua istuttaa sitä kaikkiin. Minua ei sinänsä häiritse, jos toiset seurustelevat useampien ihmisten kanssa elämänsä aikana. Ei siinä ole mitään pahaa. Eniten minua vain häiritsee sellainen yleinen ajattelutapa, että on pakko seurustella jonkun kanssa tai on luuseri. Sellainen ajattelu johtaa ihmisiä vain epätoivoon jopa siihen asti, että he ilmoittautuvat napakymppiin tai lähettävät viestin lehtien henkilökohtaista-palstalle.

Tämä saattaa olla täysin outo ajatus eikä ehkä pidä edes paikkaansa, mutta sosiaalisen asema ja älykkyys näyttää toisinaan vaikuttavan siihen, kuinka monen tyypin kanssa elämänsä aikana seurustelee. Ne ammattikoulussa hitsauslinjalla opiskelevat hankkivat ensimmäisen poika-/tyttöystävänsä jo varhain yläasteella tai myöhään ala-asteella. Heidän suhteensa ei ole kovin pitkäkestoisia.

Sitten tiedän todella älykkäitä, mielenkiintoisia ihmisiä, jotka aloittavat seurustelusuhteen ensikertaa 25-vuotiaana.

[Tuomo]

Mitenköhän muuten 10-15 vuoden jälkeen eroavat ihmiset kokevat menneisyytensä? Ajatelkaas: olet ollut 15 vuotta naimisissa naisen/miehen kanssa, joka ei ilmeisesti sittenkään ollut Se Oikea. Siis 1,5 vuosikymmentä elämästäsi on ollut tavallaan turhaa. Miten sellaisen ajanjakson voi unohtaa kivuitta?

[Ville]

Tuossa äsken lounasta syödessäni cafeteriassa televisio oli auki (CNN Headline News). Lyhyessä uutisartikkelissa mainittiin uusi "Cops" -tyyppinen sarja nimeltään "Cheaters". Henkilö, joka epäilee tyttö/poikaystävänsä tai vaimonsa/miehensä pettävän, voi ottaa yhteyttä sarjan tuottajiin, jotka sitten varjostavat epäilyn alla olevaa henkilöä ottaen selville josko hänellä on "jotain menossa". Jos selviää, että epäilyksenalainen todellakin on viettänyt aikaa jonkun toisen henkilön kanssa, Amerikkalaiseen tapaan televisioidaan tilanne, jossa epäilevä osapuoli tuodaan paikalle, missä pettävä puolisko ja rakastaja/rakastajatar ovat parhaillaan tapaamassa (tilanteesta riippuen kahvilassa tai ehkä motellihuoneessa (!)). Usein seuraa nyrkkitappelu (tietenkin plussaa katsojalukuja kohtaan), joten kuvausryhmän mukana on aina muutama jämerän kokoinen mies, jolla on musta t-paita isoin "SECURITY" -kirjaimin.

Kuten jo aikaisemminkin sanoin, oi aikoja, oi tapoja. :7

[Ville]

En mitenkään puolusta avioeroa, mutta en kyllä ole sitä mieltä, että elämä olisi ollut turhaa jos avioliitto esim 15 vuoden yhteiselon jälkeen päättyy avioeroon. Tuollaista ajanjaksoa tai lyhyempääkin, vaikka vain viittä vuotta, ei tietenkään voi unohtaa. Ei ole tarkoituskaan. Ja miksi sen halauaisi unohtaa? Kaikesta oppii.

[Tuomo]

Ville: Ikävää todella, että toisten ihmisten tunteista ja yksityiselämästä tehdään viihdettä.

Amerikassa kuitenkin löytyy arvostettujen TV-ihmisten lisäksi myös niitä, jotka suostuvat milloin vain "myymään" arvonsa ja moraalinsa rahasta.

[Anni]

Mielenkiintoinen ja tärkeä aihe! Mielenkiintoisia mielipiteitä!

Aika on todella muuttunut ja tuonut tullessaan uusia vaatimuksia ja uusia haasteita, parisuhteisiinkin. Perinteinen länsimainen parisuhdemallihan on se, jossa mies on perheen pää, elättää perheensä ja määrää, miten eletään. Mies myös määrää seksistä; nainen vain "antautuu". Naiselle jää kodin- ja lastenhoito. Parisuhteen hoidossa naisen osa on tehdä miehensä onnelliseksi. Miehen osa on sama: tehdä itsensä onnelliseksi. Noin kyynisesti ilmaistuna. Naisellahan ei yleisesti tunnustettu omia tarpeita olevankaan.

Ei liene ihme, ettei tuo malli enää tyydytä kodin ulkopuolella työelämässä ja yhteiskunnassa vaikuttavia naisia. Nainen on löytänyt äänensä (vaikka joskus sen käyttö menee kyllä minun mielestäni liiallisuuksiin).

Yleisesti ottaen ihmiset odottavat nyt enemmän parisuhteelta ja kumppaniltaan kuin ennen. En näkisi asiassa vikaa, jos samalla odotettaisiin yhtä paljon itseltä. Mutta se osa parisuhteesta jää helposti näkemättä. Mutta vaatimusten lisääntyessä ei kuitenkaan pystytä näkemään, että osapuolten taustasta johtuvat erot eivät välttämättä anna mahdollisuutta vaatimusten täyttämiseen ja haluttuun tasavertaisuuten. Toisin sanoen, me matkimme kotona oppimaamme mallia mitä suurimmassa määrin. Tahtomattamme. Usein tiedostamattamme.

Ja koska täydellisiä ihmisiä ei ole ja lisäksi parisuhdevaatimukset ovat kovia ja muut ulkopuoliset paineet vain lisääntyvät, tulee yksilöiden käyttäytymisessä esiin yhä useammin häiriöitä. Sellaisessa tilanteessa on vaikea tulla toimeen parisuhteessakaan. Mutta nyt ei ole pakko olla yhdessä, ellei tule toimeen; voi erota, kun ei ole hyvä olla yhdessä. Tuomo viittasi siihen, että ihmiset eroavat liian helposti. Mikä on "liian helppo" inhimillisenä syynä?

Onko jotenkin jalompaa pysyä yhdessä, vaikkei olisikaan hyvä olla? Olisinko minä ihmisenä jotenkin parempi, jos minä pystyisin elämään yhdessä miehen kanssa, jota joskus uskoin rakastavani, mutta jota kohtaan tunteet ovat jo aikoja sitten syystä tai toisesta laimentuneet. On kasvettu eri suuntiin. Ei osata kommunikoida. Eikä oikein enää huvitakaan. Seksi ei ole nautittavaa. On jotenkin kyllästytty olemaan yhdessä. Miksi tuollaisen parin pitäisi pysyä yhdessä? Harkintaa aiheuttaisivat lapset, mutta vaikka niitäkin olisi, on ajateltava, millaisen perhemallin ko. pari istuttaisi lastensa mieliin. Ei lapsen kannalta vanhempien yhdessä pysyminen ole kaikkein tärkein asia. (Jos pari haluaa pysyä yhdessä, jos siis löytyy motivaatiota keskinäisten ongelmien selvittelyyn, on suotuisan rakaisun löytyminen kyllä terapian kautta mahdollista.)

Minä en myöskään usko enää, että on olemassa vain yksi ainoa oikea Suuri Rakkaus. Uskon, että maailmassa on suuri määrä miehiä, joita minä voisin rakastaa niin syvästi kuin minun on mahdollista toista ihmistä rakastaa, ja joiden kanssa voisin sopivissa olosuhteissa jakaa elämäni, ilmaisun syvimmässä merkityksessä. En tietenkään elämäni aikana tapaa näistä miehistä montakaan, ja vaikka tapaisinkin, en onnellisessa suhteessa ollessani kiinnittäisi heihin kovin suurta huomiota. Olisi liian suurta elämän ironiaa ajatella, että on olemassa vain yksi ainoa Suuri Rakkaus, jota ei ehkä koskaan tapaa, tai joka kuolee pian tavattuamme. Luonto ei toimi niin, että seuraava suhde olisi vain "sekundaa".

Minusta meidän aikamme parisuhteet eivät ole sen huonompia tai heikommalle pohjalle rakennettu kuin muidenkaan aikojen. Päinvastoin, me odotamme parisuhteelta paljon enemmän kuin ennen on odotettu. Haluamme kasvaa parina ja yksilöinä, etsimme syvää inhimillistä kumppanuutta ja harmoniaa arjessakin. Ja tietysti molemminpuolista seksuaalista iloa ja tyydytystä. Elämän kokemista yhdessä.

Seksin tärkeydestä sanoisin omana mielipiteenäni, että vaikka se ei ole ainoa tärkeä asia hyvässä parisuhteessa, on se kuitenkin niin tärkeä, että jos se ei suju nautittavasti, on monen muun asian vaikea sujua ko. suhteessa. Nautinnollinen seksuaalinen yhteys lisää koko suhteen syvyyttä. Jos se puuttuu, suhde voi kyllä toimia harmonia- ja arvostuspohjalla aika pitkälle ja hyvänä, mutta tuskin onnellisena.

Erossa pitkän ajan jälkeen ei mielestäni ole niinkään kyse siitä, onko opittu tuntemaan toinen vai ei. Pikemminkin näen asian kasvamisena eri suuntiin suhteen, ehkä "huollon" puutteessa. Halutaan eri asioita. Joskus halutaan vain vaihtelua. Ellei vaihtelun halua ota todesta, pitää kyllä päätään pensaassa -- ja sitten voi tulla yllätys. Vaihtelun tarpeen myöntäminen ja hyväksyminen panee yrittämään ja kiinnittämään huomiota asioihin, jotka hiertävät. Aina asia ei tietysti ole noin yksinkertainen, vaan taustalla voi olla monenlaista vanhaa kuonaa, joka vaikuttaa. Mutta me olemme usein niin oman yhteiskuntamme normeihin sidottuja, ettemme uskalla katsoa asiaa "ihmiseläimen" primitiivisimmästä näkökulmasta.

Tässä sanottakoon, että minäkin olen eronnut kerran, kauan sitten, ja elän toisessa avioliitossani. Syy ensimmäiseen erooni (minä halusin eroa) oli mieheni toistuvasti väkivaltainen käyttäytyminen. Vaikka kyseessä olikin suomalainen mies, alkoholilla ei ollut mitään tekemistä asian kanssa. Taustalla oli pääasiassa kotoa tullut agression käyttömalli. Mieheni ei pystynyt suuttumaan lyömättä. Neljä vuotta koetin vaatimattomien tatojeni mukaan etsiä keinoja murtaa se malli -- onnistumatta. (Mies ei halunnut ulkopuolista apua.) En kuitenkaan tunne yhtään syyllisyyttä siitä, että viimein luovutin ja halusin pois siitä suhteesta, halusin elää normaalia elämää. Olen Villen kanssa täysin samaa mieltä siitä, etten millään voi ajatella sitäkään onnetonta liittoa turhana: Opin siinä uskomattoman paljon. Ymmärän sen liiton jälkeen paljon sellaista, mitä en muuten voisi ymmärtää. Minä en todellakaan olisi minä ilman tuota nuoruuden avioliittoa. Minulla ei myöskään ole mitään tarvetta yrittää unohtaa sitä. Sehän olisi kuin itsensä kieltämistä tuona aikana! Toki se liitto oli virhe, mutta koska se virhe elämässä kohdalleni sattui, olen ottanut siitä opikseni. Ei minulla ole enää tarvetta yrittää olla täydellinen.

Ja vielä pettämisestä: Jos yli 50% (tilasto v. 1981) amerikkalaisista aviossa olevista miehistä ja naisista käy vieraissa, tarkoittaako se, että ihmiset (jenkit) ovat aivan turmeltuneita? Minusta ei. Minusta se vain korostaa ihmisen luonnonmukaista käyttäytymistä: Ihminen pyrkii pysyvään parisuhteeseen. Kumpikin sukupuoli haluaa puolisonsa olevan uskollinen, mutta haluaa itse olla (ja usein on) uskoton. Monet eläimet käyttäytyvät samoin. Ulkopuolisia suhteita pyritään yhteiskunnassa normein rajoittamaan, jotta järjestys säilyisi. Sen seurauksena me sitten kamppailemme läpi elämämme ristiriitaisten tunteiden vallassa (mustasukkaisuus, hyväksyminen, pelko hylätyksi tulemisesta, läheisyyden kaipuu, jne.). Sitä enemmän kamppailemme, mitä täydemmin elämme.

Kukaan ei ole koskaan luvannut, että parisuhde olisi yksinkertaista ja helppoa. Mutta nautittavaa se silti on, eikö?

[This message has been edited by Anni (edited 12-08-1999).]

[Tuomo]

Anni, argumentoit aihetta hyvin, mutta en täysin samaa mieltä voi olla kanssasi.

Pitäisikö epäonnistunut avioliitto pitää pystyssä vai ei? Hmm... Kysymys on vaikea.

Se, miten asian kokee riippuu ehkä siitäkin, mitä ajattelee itse avioliitosta instituutiona.

Minusta rakkaus on sitä, että kaksi ihmistä ovat niin hyviä ystäviä, että kahden erillisen ihmisen raja hämärtyy ja heistä tulee miltei yksi. He jakavat ajatuksensa, tunteensa, omaisuutensa, unelmansa, kaikki. Avioliitto on lupaus, jossa kaksi toisiaan rakastavaa ihmistä lupautuu pysymään yhdessä ikuisesti.

Minulla on sellainen periaate, että sen minkä lupaat, sen myös pidät. Tämä pätee asiaan kuin asiaan. Lupauksista on pidettävä kiinni. Avioero on tragedia siksi, että silloin kaksi toisilleen lupautunutta ihmistä pettää lupauksensa. Siis: lupaus on ollut ehkä myös vähän turha, koska se ei sittenkään pidä. Miksi lupaus pitäisi rikkoa? Joskus (ja nykyisin aika usein) ihmiset näyttävät ajautuvan tällaiseen tilanteeseen, mutta sitä ei pidä silti suosia. Avioero on kuitenkin erittäin huono tilanne.

Nyt täytyy kiirehtiä tunnille, mutta jatkan seuraavalla välitunnilla...

[Tuomo]

Niin, jatkoa edelliseen...

Anni: Ihmiset minusta eroava liian helposti. "Liian helpolla" tarkoitan sitä, että usein (päälle päin se ainakin näyttää siltä) ongelmia ei jakseta selvittää kunnolla, vaan helpommin/mieluummin erotaan. Siis ihmiset eivät jaksa tehdä sitä työtä avioliittonsa eteen mitä sen pelastaminen vaatisi, vaan he ottavat eron. Siis tyyliin: kumppanini teki tällaisen ja tällaisen virheen, se on anteeksiantamatonta, siispä eroamme.

Avioliitto on kulttuurissamme pyhä asia. Se on uskonnollinen, taloudellinen sekä henkinen liitto/lupaus. 60-luvun radikaalit ajattelivat, ettei uskollisuus ole niin tärkeää. He menivät liian pitkälle eivätkä muistaneet, että inhimillisyyteen kuuluu myös mustasukkaisuus - kumppanisi haluaa omistaa sinut.

Avioliiton koko ajatus on siinä, että aviopuolisot yrittävät kaikin tavoin pitää sen koossa. Nykyaikana, jolloin avioerotilastot ovat todella rumaa katseltavaa, tuntuu, että tätä ajatusta ei enää pidetäkään kovin tärkeänä. Avioliiton idea onkin siis vain jatkaa sitä onnellista yhteiseloa, jota on harrastettu jo vuosia ennen avioitumista (avoliitossa tai kihlautumisaikana tms.). Sitten kun avioliitossa tulee kareja vastaan, ei halutakaan irroittaa laivaa karilta, vaan mieluummin lähdetään pelastusveneellä karkuun. Avioliiton pystyssä pitäminen ei ole enää ensisijainen tavoite, eikä se aina tunnu olevan tavoite ollenkaan.

Avioliiton pitää olla onnellinen. Ymmärrän Annia ja Villeä, jotka eroistaan ovat puhuneet. Ja jos avioliitto ei ole onnellinen, jotain on toki tehtävä. Mutta usein ihmiset sijoittavat avioeron kriisiratkaisulistansa kärkipäähän. Minusta ero pitäisi olla se vihoviimeinen vaihtoehto.

Kuten Annikin totesi, kumppanilta vaaditaan nykyaikoina niin kovasti. Parisuhde on nykyisin kuin tietokoneen osto: ihmiset laativat listan vaatimuksistaan, jotka "koneen" on täytettävä. Hyvää pitää olla ja jos ei ole, vaihdetaan merkkiä.

[Tuomo]

Niin ja sitten vielä Siitä Oikeasta. En minäkään usko, että Sitä Oikeaa henkilöä on maailmassa olemassa vain yksi kappale. Minä lähinnä ymmärrään Sillä Oikealla henkilöä, jota rakastat niin syvästi että voit elää hänen kanssaan koko elämäsi. Tällaisia ihmisiä voi toki olla useitakin maailman miljardien ihmisten joukossa.

[Anni]

Tuomo: Esitit hyviä perusteita -- joita minä taas yritän kumota... http://viestit.etusivu.net/old/wink.gif

Puhut avioliiton lupauksesta. Olet tietysti oikeasssa, ettei sellaisia lupauksia pitäisi antaa, joita ei tiedä voivansa pitää. Mutta meille tutun aviolupauksen sanamuodon on asettanut kirkko, joka ei aina katso ihmistä arkielämän todellisuuden tai psykologisen kokonaisuuden perspektiivistä vaan vain Jumalan käskyjen noudattajana. Idealismin näkökulmasta. Pinnallisella tasolla, eli yhdessä pysyen, lupaus on kaikkein helpointa täyttää: yhdessä pysytään tuli mitä tuli. Henkisellä tasolla lupaus rikkoutuu paljon useammin ja helpommin. Monissa tapauksissa pari ei kerta kaikkiaan oman vajavaisen todellisuutensa puitteissa osaa hoitaa henkistä avioyhteyttään niin, että heidän olisi usein edes mahdollista elää täydesti yhdessä. Kumpi silloin merkitsee lupauksen rikkomisessa tai pitämisessä enemmän: sekö, ollaanko fyysisesti yhdessä, saman katon alla, vai se, onko suhde henkisellä ja hengellisellä (en tarkoita pelkästään uskonnollisuutta) tasolla merkityksellinen, jolloin se edesauttaa kasvua?

Kyse ei useimmiten ole suinkaan vain yhdestä teosta, jonka jälkeen erotaan, vaan väitän, että jokaisessa erossa on taustalla paljon selvittämättömiä asioita. Tiedostettiinpa niitä tai ei.

Tuomo, vaikket uskoisi yhtään muuta ajatusta, jonka esitän, usko ainakin tämä: Ulkoapäin katsottuna et voi tietää yhtään mitään yksittäisestä parisuhteesta!!! Et yhtään mitään.

Kukaan ulkopuolinen ei tiennyt mitään minun ensimmäisestä avioliitostani. Näytimme ulospäin iloiselta ja onnelliselta parilta. Kukaan ulkopuolinen ei osannut ikinä kuvitellakaan, että suhde olisi tuskallinen sisältäpäin, että kotimme seinien sisäpuolella vallitsi usein epätoivo, kipu ja itku. En pystynyt silloin puhumaan siitä kenellekään. Eikä miehenikään. Se siis näytti juuri sellaiselta liitolta, josta Sinä nyt sanot, että "erosivat liian helpolla", "eivät tehneet tarpeeksi työtä selvittääkseen ongelmiaan". Asia on kuitenkin minun perspektiivistäni toisenlainen. Minä uskoin rakkauteemme ja liittoomme niin pitkälle kuin voin, ja vielä senkin jälkeen yritin, ja voin vakuuttaa, että tein suhteemme eteen lujasti töitäkin. Minulle ihmissuhteen tuskalla on kuitenkin yläraja. Kun tuska ylittää tuon rajan, se kuolee minulle. Siitä kuolee kaikki tärkeä. Sen jälkeen liitolla ei ole minulle mitään merkitystä. Miksi minä sitä siis jatkaisin? Siksikö että olen luvannut? Aviolupauksessa on aina kaksi osapuolta, ja silloin voivat "sukset" mennä peruuttamattomasti ristiin. Siinä tapauksessa näen lupauksen pitämisen pelkkänä hampaiden puremisena, jolla ei ole minun mielessäni mitään tekemistä kokemisen arvoisen yhteiselämän kanssa. Minä haluan elää merkityksellistä yhteiselämää miehen kanssa, ja tiedän myös, että se on mahdollista. En kuitenkaan tarkoita helppoa.

Omalla kohdallani tuon ensimmäisen aviosuhteeni kirkollinen pyhyys haihtui epätoivoon ja kipuun, fyysiseen ja henkiseen. Olisiko ollut mahdollista selvittää meidän ongelmiamme niin, että olisimme pysyneet yhdessä ja eläneet kohtalaisen tyytyväisinä? En väitä, etteikö se kaikkien maailman terapeuttien avulla olisi mitenkään ollut mahdollista, jos se olisi tehty ajoissa (seurusteluaikana!!). Mutta mahdottomuuden näen siinä, miten poistaa ihmisestä sitkeän positiivinen, usein naiivi etukäteisusko? Tai miten jälkikäteen palauttaa halu ja usko yhteyden onnistumiseen ja merkitykseen, kun se kerran on hävinnyt? Tähän liittyy minusta Villen viittaus luottamuksen häviämiseen. Tuosta positiivesta etukäteisuskosta johtuu, että avioliitto instituutiona voi niinkin hyvin kuin voi.

En kuitenkaan ajattele mitenkään kyynisesti pysyvästä, intiimistä ihmissuhsteesta, jossa on annettu lupaus. Uskon edelleen lujasti rakkauteen ja nautin siitä monella tasolla... rajusti... kaiken aikaa. Sellaisella suhteella on uskomattoman tärkeä merkitys osapulten elämänilolle, henkiselle suorituskyvylle ja kaikkinaiselle hyvinvoinnille.

Tuo "omistaminen" on mielenkiinotinen ja vaarallinen käsite, joka voi olla joko positiivinen tai negatiivinen. Se on suhteessa positiivinen silloin, kun siihen liittyy sellainen ihana vapaus antaa itsensä kokonaan toiselle yhteydessä tähän ihmiseen. Se on minusta sitä yhdeksi tulemista, ilman vaatimista. Useimmiten kai se koetaan syvän rakastelukokemuksen yhteydessä, mutta siihen kyllä liittyy voimakkaasti henkinenkin yhteys. Negatiivista "omistamista" taas on minusta kaikki sellainen, jossa toiselta vaaditaan jotakin, jotta toisen omistamisen kokemus olisi oikeanlainen.

[Tuomo]

Hmmm... Täytyy todeta, että tämä keskustelu on ollut ehdottomasti sisällöllisesti rikkain ja mielenkiintoisin, jota olen näillä sivuilla käynyt.

Anni, puhuit viisaasti ja minun on helppo uskoa sinua. Oikeastaan minusta juuri se surullisin asia näissä lukuisissa avioeroissa on se, että se on niin pirun todennäköistä. Jos puolet avioliitoista päättyy eroon, se on minusta huolestuttavaa.

Eli, vaikka uskon, että eroaminen on joskus ainoa vaihtoehto ja enkä varmaan voikaan tietää liitosta päällepäin mitään, minua silti kaivelee kysymys siitä, onko sittenkään mahdollista elää Elämänsä Rakkauden kanssa ikuisesti "kunnes kuolema meidät erottaa"? Jos voi, mistä sitten johtuvat nämä avioerot? Jos ei voi, mistä se taas johtuu?

Minä en oikeastaan koskaan ole uskonut siihen, ettei asioille voisi tehdä jotain. Siispä minua pelottaakin ajatus siitä, että avioliitto olisi sellainen asia, joka vain "sujuisi tai sitten ei", toisin sanoen sitoutuminen yhteen elämänkumppaniin on kuin venäläistä rulettia - sinulla on 50% mahdollisuudet selvitä hengissä, tässä tapauksessa yhdessä.

Toisaalta useimmat tuntemani perheet ovat edelleenkin yhdessä. Toiset myös näyttävät niin onnellisilta (he oikeasti näyttävät sen) 20 vuodenkin jälkeen. Ja toiset sitten taas eivät....

Helppoa vastausta ei varmaan ole, mutta jotain silti tarttis tehdä, jotta tilastot eivät näyttäisi näin rumilta... kai.

[Tero]

Auttaa, jos ainakin lähtökohdat ovat samantapaiset: siirtolaisuus, sama uskonto, sama ryhmä (kuten Juutalaiset). Jos taas avioliiton aikana tulee suuri muutos, ei ole helppoa jos vain toinen sopeutuu muutokseen (vaikka taas se siirtolaisuus).

Kaikki avioliitot ei ala sujuvasti. Joskus on alkuajat sellaista sovitteluaikaa, jossa kaksi itsepäistä tutustuu toisiinsa ja vasta muutaman vuoden päästä roolit ja kompromissit selkenevät. Toisilla ei ole kärsivällisyyttä käydä tuota läpi.

[Anni]

Ihmissuhteista -- ja varsinkin siitä läheisimmästä -- tekee minusta mielenkiintoisen se, että se on niin vaikea. Sitä hakee täydellisyyttä, ei välttämättä siitä toisesta ihmisestä, vaan suhteesta. Ja vaikka kumpikin tekisi kaiken voitavansa, siinä törmätään silti aina ja välttämttä erilaisuuksiin... yksilöllisyyksiin... persoonallisuuksiin. Eikä meistä monikaan voi kuitenkaan ajatella, että "why bother". Pariutumisen tarve on niin syvältä kumpuava ja primitiivinen, ettei meillä useimmilla itse asiassa ole vaihtoehtoa. Parisuhde on tuskin kenellekään siinä elävälle yhdentekevä.

Tietysti helpottaa toisen käyttäytymisen ymmärtämistä, varsinkin alkuaikoina, kun opetellaan elämään yhdessä, jos taustat ovat jotakuinkin samat. On vähemmän selittämistä ja opettelemista. Mutta toisaalta sillä ei kuitenkaan päästä pitkälle onnellisessa liitossa. Katso vaikka hyvin homogeenista Suomea! Puolet avioliitoista päätyy eroon, vaikka parien taustat ovat huomattavasti samanlaisempia kuin esimerkiksi amerikkalaisten, joista myös puolet eroaa.

Samanlaisuus ei ehkä taas tuo sitä haastetta, sellaisia virikkeitä, joita löytyy erilaisista maailmoista olevien ihmisten liitossa vielä vuosikymmentenkin jälkeen. Niistä voi oppia hienoja asioita.

Mutta erilaisuuden siedollakin on tietysti rajansa, yksilölliset rajat: 21-vuotiaana seurustelin lyhyen ajan Ugandasta olevan mustan nuoren miehen kanssa, joka opiskeli matematiikkaa Moskovassa. Tapasimme Ruotsin-laivalla. Kolmannella tapaamiskerralla hän kosi minua ja suunnitteli meille hyvää elämää Idi Aminin heimon helmoissa Ugandassa. Minulla olisi kuulemma ollut hyvä asema siellä valkoisena naisena. Minun sisäinen ensireaktioni oli: "Iiiikkk!!!" En muista, kuinka kaunopuheisesti osasin rukkaset hänelle antaa, mutta kovin pahalta minusta tuntui, että pelkät taustojemme erot olivat niin suuret, ettei edes ihastumisen hullaannus saanut niitä näyttämään sellaisilta, että olisin pystynyt niitä ymmärtämäään.

Taustojen samanlaisuus ei kuitenkaan pysty poistamaan ajattelun, asenteiden ja käyttäytymisen ominaispiirteitä ja suoranaisia häiriöitä, jotka vaikuttavat ihmissuhteissa kaiken aikaa.

Omalla kohdallani se taustojen suhteen "samanlaisempi" liitto oli juuri se, joka päätyi eroon. Minulle nykyisen mieheni Jimin omastani huomattavasti poikkeava tausta on edelleen suuri haaste -- mielenkiintoinen ja usein vaikeakin.

Onko mahdollista elää Elämänsä Rakkauden kanssa "kunnes kuolema erottaa"? Varmasti se on mahdollista. Ei kuitenkaan itsestäänselvää. Eikä missään tapauksessa helppoa. Mutta miksi elämän pitäisi olla helppo? Minusta ei tarvitse pelolla ajatella polaarisesti, että se "sujuu tai ei suju"; minusta kyseessä on jatkumo, jonka eri kohdilla koet suhteen sujuvan "kohtalaisesti", "erinomaisesti", "hyvin", "huonosti", "sietämättömästi"... Ja tuolla jatkumon radalla me pumppaamme resiinallamme edestakaisin koko elämämme.

Mielestäni aviosuhde ei ole venäläistä rulettia, koska m eitse voimme vaikuttaa suhteeseen joka päivä... lähes jokaisella interaktiollamme kumppanimme kanssa... halullamme ja kiinnostuksellamme sitä toisen sisintä kohtaan. (Väitän, että tuossa me lipsumme helpoimmin: siitä toisesta ei kerta kaikkiaan jaksa olla kiinnostunut joka päivä kolmenkymmenen vuoden jälkeen, ja kun kiinnostus herpaantuu, emme huomaa, kun toinen muuttuu...) Kontrolli on meillä suuremmassa määrin kuin meistä useimmat tajuavat tai osaavat sitä käyttää. Meidän on mahdollista selvitellä asioita jatkuvasti, jolloin ongelmat eivät kerry siihen pisteeseen, että niitä on käytänössä mahdotonta selvittää.

Toisaalta taas meistä kukaan ei yksin voi suhdetta kontrolloida tai ohjata. Pystymme hoitamaan vain oman osamme. Siinä sitä helposti turhautuu, kun on annettava toisenkin ajatella ja toimia omien meistä eroavien tarpeidensa mukaan.

Jos elämänsä haluaa syvällä tasolla kokea ja siitä nauttia, ei voi tuijottaa vain avioerojen todennäköisyyteen. Suhteessa ei voi olla onnellinen, jos päämääräksi tulee pyrkiä olemaan eroamatta. Ihmissuhteet yleensäkin antavat paljon, ellei niiltä vaadi liikaa.

On vaikea arvostaa toista, kun tietää itse olevansa oikeassa.

[Anni]

Teron viittaus yhteiselämän opetteluvaiheeseen sai minut ajattelemaan avoliittoa. Näettekö sen hyvänä vai huonona? Millä perusteella?

[Tero]

Olemme jotenkin siirtneet avioerosta avioliittoon/avoliittoon. Ei Avio/avo liitoilla mitään eroa ole, riippuu miten siihen itse suhtautuu. Joku avoliitto on vahvempi kuin toisen avioliitto.Minimillään avoliitossa on kaksi kämppäkaveria jotka harjoittaa seksiä. Ehkä he eivät muuta vaadikaan.

Mitenkäs on pitkien avioliittojen kannsa. Jos seksi ei enää suju, onko se yleinen syy eroon? Kaikki kirjat ja lehdet selostaa aina aktiivisten nuorten seksiä. Se vanhemman iän seksi jää sitten jokaisen omien taitojen mukaan sujuvaksi. Sairauden takia seksi usein loppuukin.
(Anni mainitsi jonkin kirjan jossain. En nyt vielä ole ruvennut ihmisuhdekirjoja ostelemaan-selasin vain mitä kirjakaupassa on)

[This message has been edited by Tero (edited 16-08-1999).]

[Anni]

Jos avio- ja avoliitolla ei ole mitään eroa, miksi suurin osa avoliitoista päätyy avioliitoon? Mikseivät ihmiset pysy avoliitossa elämänsä loppuun asti?

Omalla kohdallani päätimme mennä Jimin kanssa naimisiin muutaman vuoden yhdessä asumisen jälkeen, kun olimme suunnittelemassa konservatiiviseen USA:han muuttoa, eikä meillä ollut mitään syytä korostaa "paheellista", liberaalia skandinaavielämää. Meille itsellemme avoliittomme oli yhtä "committed" kuin avioliittommekin. Mutta toki avoliitossamme oli aluksi sopeutumisen tuntua.

Jos seksi loppuu aviosuhteesta, vaikkapa toisen sairauden takia, sanotaan vaikka parhaassa 45 vuoden iässä, on parilla todella pohtimista (jos he yleensä uskaltavat asiaa ääneen pohtia). Usein se tuo sitten tyytymättömyyttä muillekin elämän tasoille ja ennen pitkää moni sellainen pari päätyy eroon; toinen ei katso olevan oikein, että hän tukahduttaa seksuaalisen halunsa lähes puoleksi elämää.

Asiaa voi pohtia esimerkiksi uskonnolliselta, moraaliselta ja inhimilliseltä kannalta. Jokainen noista näkökulmista tuo uusia piirteitä kuvaan. Jos haluaa katsoa asiaa vain yhdeltä kannalta, on tietysti aina helpompaa: voi sulkea silmät muilta ja ratkaisu on helpompi löytää. Mutta silloin kieltää omasta ihmisyydestän jonkin puolen, eli panee päänsä pensaaseen.

Uskonnolliselta (riippuu tosin uskonnosta) ja meidän yhteiskuntamme moraalin kannalta katsottuna molempien on kärsittävä, jos toinen kärsii. Silloin on "hyvä" kumppani ja saa itse kirkkaamman kruunun. Inhimilliseltä kannalta katsottuna yhteiskärsiminen ei ole välttämättä se tyydyttävin ja käytännöllisin keino, mutta muunlainen ratkaisu (esim. avioliiton ulkopuolinen suhde) tuossa tapauksessa vaatii suurta luottamusta puolisoiden välillä ja rohkeutta rikkoa yhteiskunnan normeja. Vaikka tuollaisessa elämäntilanteessa ulkopuolinen suhde tulee usein käytännössä kuvaan mukaan, uskoisin, että se koetetaan useimmiten pitää salassa. Lieneekö parempi niin?

Muuten, Tero, ei parisuhdekirjojen ostamista kannata siihen pisteeseen jättää, että on ongelmia! Niitä on hauskempi ja hyödyllisempi lukea, kun kaikki on hyvin. Helpommin menee oppikin perille.

[This message has been edited by Anni (edited 16-08-1999).]

[Tuomo]

Itse olen sitä mieltä, että jos suhde tuntuu hyvältä, se kannattaa virallistaa, ts. avoliitto kannattaa aina muuttaa avioliitoksi. Tämä mielipide on ehkä osittain uskontoni ja kasvatukseni ohjailema, mutta silti.

Eniten minua huvittavat ihmiset, jotka luulevat avoliiton antavan heille mahdollisuuden lähteä kun siltä tuntuu. Pariskunnat, joilla on omia lapsia, ovat jo niin sitoutuneita toisiinsa, että avoliiton purkautuminen on yhtä "paha" asia, kuin avioliitonkin purkautuminen. En ymmärrä, miksi ihmiset pelkäävät niin paljon sitoutumista, että elävät avoliitoissa, vaikka ne ovat joissain tapauksissa melkein identtisiä avioelon kanssa ainoastaan sillä poikkeuksella, että avoliitto ei ole virallinen.

[Tuomo]

Mutta Anni, vielä avioeroista: kerro oma mielipiteesi, oletko sinä huolissasi avioerojen lisääntyvästä määrästä?

[Ville]

South Park: [Kylen äiti Kylelle kun Kylen vanhemmat ovat eroamassa] "When I say 'Your happiness is most important to me' I actually mean 'Your happiness is most important to me after my own happiness and new sex-life'".

Kuvastaa hyvin sitä, miten ihmiset nykyään laittavat oman onnellisuutensa lastensa onnellisuuden edelle. Monissa tutkimuksissa on todennettu se, että lapset, joiden vanhemmat pysyvät yhdessä ongelmista huolimatta yhdessä (poikkeustapauksina ehkä ne, joissa jompi kumpi vanhemmista käyttäytyy väkivaltaisesti). Ero on lähestulkoon aina lapselle vaikeampi kuin se, että vanhemmat eivät olisi jostain syystä kovin onnellisia keskenään.

Tämä lienee suurin muutos asioissa viime vuosikymmeninä; aikoinaan yleensä pysyttiin yhdessä "lasten takia", ainakin siihen asti, että lapset olivat täysikasvuisia ja muuttaneet kotoa. Nykyään - kuten Kylen äiti tuossa esimerkissä - ihmiset laittavat oman hyvinvointinsa lastensa hyvinvoinnin edelle.

Tätä voi tietenkin kommentoida monin tavoin (kuten äitini, eronnut, sanoo, että "jos en olisi eronnut, en olisi ollut lainkaan niin hyväntuulinen ja pystynyt keskustelemaan niin monista asioista kanssasi"). Silti luulen, että vähemmänkin onnellinen henkilö on lapselle tärkeämpi kuin onnellinen, mutta muualla asuva.

[Tuomo]

The Beautiful South -yhtyeen kappaleessa One God on pieni riimi: "Thick lipstick in five-years-old hand makes you think it's a plastic world" (suurin piirtein näin). Toisin sanoen, välillä tuntuu, että maailma muuttuu yhä pinnallisemmaksi ja pinnallisemmaksi... Sopii osittain avioeroihin ja omien etujen liialliseenkin ajamiseen, kuten Ville mainitsi.

[Anni]

Tuomo (ja muut), vastaan jahka ehdin...

[silly]

itse tassa parhaillaan eroprosessia aloittelemassa olen tietysti sita mielta etta avioerossa ei sinansa ole mitaan vikaa, ainakaan silloin kun ei ole lapsia (onneksi minulla ei ole). olen lahestulkoon joka kohdassa Annin kanssa samaa mielta (hei! jaksoin jopa lukea kaikki metrinmittaiset kirjoituksesi!). omalla kohdallani varmaankin avioliiton jatkaminen olisi taysin mahdollista, ei minun eika mieheni elama ole mitenkaan erityisen tuskallista, tulemme toimeen keskenamme ihan kohtalaisen hyvin, meilla ei ole oikeastaan koskaan ollut mitaan hirmuisen suuria riitoja, ainoastaa mieheni runsas alkoholinkaytto on suuri asia jota en mitenkaan jaksa sietaa. mutta senkin kanssa olen elanyt jo toistakymmenta vuotta, ja siihen tottunut. miksi sitten haluan erota?

tama on juuri naita 10-15 vuotta jatkuneita liittoja joiden kariutumista on puntaroitu. luulisin etta usein naissa tilanteissa yhtena tekijana on se, etta ensinnakin kumppani on tavattu nuorena, ja kuviteltu taman nyt olevan sita suurta rakkautta, josta on kirjoista luettu. sitten muutaman vuoden kuluttua huomataankin ettei se elama olekaan niin ruusuista, toisesta ei enaa jakseta olla kiinnostuneita (kuten Annikohan se taas oli mainitsi). kuitenkin vaittaisin etta liitossa pysyminen on tassa vaiheessa helpompaa kuin eroaminen, jos erolle ei osaa yksiselitteista syyta antaa. vuosien varrella suhtautuminen kumppaniin muuttuu enemman ja enemman valinpitamattomaksi, kunnes tilanne on se etta puolisosta tulee kamppakaveri. siina vaiheessa kun kamppakaverin tulemiset ja menemiset eivat enaa jaksa kiinnostaa, keskustelu on melko turhaa. monet liitot ovat varmaankin 'pelastettavissa' keskustellen ja ulkopuolistakin apua kayttaen, mutta molempien puolisoiden taytyy haluta jatkaa yhdessa, edes vahan. minulla ei sita halua ole. kun nyt vihdoin alan tuntea itseni ja olla selvilla siita, mita elamalta haluan, voin vain surullisena todeta, etta en ainakaan halua sita mita se nyt on. enka nae mitaan mahdollisuutta etta voisin olla onnellinen mieheni kanssa, joka haluaa omalta elamaltaan taysin eri asioita kuin mina omaltani.

omalla kohdallani monet ovat todenneet etta on se hyva ettei teilla ole lapsia. olen taysin samaa mielta, mutta jo se seikka ettei mieleeni ole viela tullut edes hankkia lapsia taman miehen kanssa, on osoitus siita etta valinta oli alun alkaen vaara. ja koska nyt minuunkin on vihdoin iskenyt vauvakuume, mutta ajatus miehestani lasteni isana tuntuu taysin absurdilta, on aika vihdoin tehda loppu talle aarimmaisen laimealle avioliitolle. enka epaile sita etteiko hanesta tulisi mainio isa, mutta ei minun lapsilleni, ei ikina.

eras asia joka joudutti paatoksentekoa oli keskustelu elamaansa ja sen tarkoitusta paljon pohtineen tuttavani kanssa. han kertoi aitinsa antaneen hanelle seuraavan neuvon: 'mita ikina teetkin, ole aina rehellinen itsellesi. sinun elamasi on sinun elamasi, ja sinun tehtavasi on tehda siita onnellinen, kukaan ei tee sita puolestasi.' keskustelimme aiheesta jonkin aikaa, ja seurueemme kolmas jasen oli sita mielta etta tottakai itsellen on aina rehellinen, sehan on kaikkein helpointa. me muut olimme eri mielta, on helppo valehdella itselleen, jos rehellisyys vaatii toimenpiteita jotka saattavat olla tuskallisia.

heittaisin viela yhden ajatuksen, joka tuli mieleeni selvittaessani avioeron laillista puolta, itse prosessia joka nayttaa olevan melko hankala, pitkallinen ja kallis suomalaiseen verrattuna. koska avioeron saamiseen kanadassa vaaditaan vahintaan vuoden asumusero, miksei avioliiton solmimiseen vaadita vahintaan vuoden avoliittoa? naimisiinmeno on aarimmaisen helppoa eika kukaan kysele motiiveja siina vaiheessa. ehka se on liian helppoa ja nopeaa, nuoret parit eivat ajtukseen ihastuneina ja innoissaan touhutessaan ehka pysahdy tosiaan ajttelemaan sita etta tama henkilo on nyt se jonka kanssa olen viela viidenkymmenen vuoden paasta, kun han on kalju, lihava ja hampaaton, eika enaa se seksikas solakka sydantenmurskaaja jonka kanssa olen menossa naimisiin. ja silloinkin viela pitaisi tuntea etta han on se tarkein ihminen elamassani.

[Tuomo]

Silly: Olematta sen enempää kyyninen tai muutenkaan ilkeä, haluaisin kysyä sinulta paria asiaa. Kun olet nyt eroamassa, uskotko, että tulet vielä elämässäsi löytämään nykyistä miestäsi suuremman rakkauden? Ja myös: koetko, että tämä nykyinen liittosi oli suuri virhe? Kadutko sitä?

Ideasi avioliittojen mietintäajasta on ihan kannatettava.

[Ville]

Vähän asiaa sivuten toisenlainen kysymys... miten tärkeää on mielestänne se, että osapuolet pitävät toisensa ulkonäöstä (siis ei välttämättä siten, että jomman kumman tai molempien pitäisi olla supermalli-tasoa, mutta tarkoitan siis 'viehätystä')? Onko ulkonäöllä, ja sillä, että ihmiset pitävät toistensa ulkonäöstä mielestänne mitään varsinaista funktiota, vai onko ulkonäkö olemassa vain sen takia, että mikäli ihminen antaa sen vaikuttaa positiivisesti tai negatiivisesti siihen, miten vastakkaiseen sukupuoleen suhtautuu, henkilö katsotaan auttamatta pinnalliseksi.

[Tero]

Joku saa vastata Villelle. Tässä pikainen katsaus avioliittoon joka on tällä hetkellä hajoamaisillaan: http://www.straightdope.com/ubb/Forum4/HTML/000819.html

[Anni]

Tuomo, kysyit jokin aika sitten, olenko minä huolissani avioerojen määrän kasvusta. Hmmm... Tässä on pakko käydä taas filosofiseksi.

Kyllä minä olen pahoillani siitä, että niin moni kärsii monella tavalla enenevissä eroissa. Silti: Minusta avioerojen lisääntyminen on oire jostakin koko yhteiskuntaa ravistelevasta, suuremmasta ilmiöstä. Syytä emme voi nähdä selvästi, koska elämme itse kyseisen ilmiön keskellä, jolloin näkyvyys on huono. Tältä kannalta kun asiaa katselen, ajattelen ehkä hiukan kohtalonomaisesti, että sellaisia ilmiöitä ei voi pysäyttää tai niiden suuntaa muutta hetkessä, pelkällä päätöksellä, joten ne kulkevat kulkunsa. Samalla uskon, että tulee taas aika, jolloin nykyinen kulku on kuljettu ja meidän globalisoituva kylämme ottaa asteittain uutta suuntaa. Siihen me kyllä voimme osaltamme vaikuttaa jo tänään, mihin suuntaan veneen keula kääntyy seuraavaksi.

Minusta on vaikea nähdä, miten kaikkien nykyisten yhteiskunnallisten muutosten alla olisi voitu estää avioerojen lisääntyminen. Menneinä vuosikymmeninä ja -satoina ihmiset pysyivät aviossa hyvin usein muista kuin rakkaus- ja yhteensopivuussyistä. Taustalla oli usein pariutumishalun ohella tekijänä turvallisuus ja vaihtoehtojen vähyys. Me taas haluamme olla aviossa rakkaudesta. Me vaadimme tietynasteista yhteensopivuutta. Me haluamme olla tasavertaisia. Jne. Mutta ihmiskunta ei ole vielä ehtinyt oppia tuota kaikkea. Me elämme niitä kasvukipuja. Tällainen "ajan muutoksen alla" -ajattelu rauhoittaa minua avioerojen suhteen. En ota asiaa sillä tavalla, että meissä on jotain vialla, kun emme voi pysyä yhdessä.

Tällainen ajattelu olisi ehkä vaikea hyväksyä, jos kaikessa olisi nähtävä konkreettisesti korkeampien voimien ohjailua. Minä käsitän jumaluuden abstratisemmin.

[Anni]

Kuinka paljon ulkonäköön liittyvät asiat vaikuttavat parin keskinäiseen vetovoimaan?

Minulle tulee mieleen elokuva, jota en ole nähnyt, mutta josta olen kuullut ja jonka haluan nähdä: "At First Sight", jossa sokea hieroja tutustuu ja rakastuu hierottavaansa sormiensa kautta.

Kuinka paljon suhteesta on poissa, ellei ulkoista olemusta voi silmin ihailla? Tai ellei se vaikuta toivottavalla tavalla? Edellisessä tapauksessa ei ehkä niin paljon kuin jälkimmäisessä tapauksessa, koska sokeiden muut aistit herkistyvät korvaamaan pitkälle viallista näköaistia.

Ihmiset rakastuvat esimerkiksi netitse. Tosissaan. Näkemättä ja koskettamatta. Jos he ovat onnekkaita ja rehellisiä, voi olla, ettei ulkonäkö ole sitten jossain vaiheessa fyysisesti tavatessa yhtä tärkeällä sijallä kuin jos ensi tapaaminen ja tutustuminen tapahtuisi ulkonäön perusteella.

Mutta tosiasiahan kuitenkin on, että kun meillä on näköaisti, käytämme sitä myös parinvalinnassa. Sen ei tietenkään pitäisi olla ainoa tai määräävä "tutustumisaisti". Tutustumisen jälkeen kauneus onkin sitten jo niin "vääristynyt" käsite, että rakastunut katsoja näkee sellaista kauneutta kumppanissaan, jota muiden silmät eivät välttämättä näe.

Jos mies saa minut huomaamaan itsensä jollakin tavalla positiivisesti, ja tutustuttuani pidän hänestä, ulkonäölliset asiat eivät ole minulle tärkeitä. "Ulkonäköön" tietysti liittyy paljon muutakin kuin strategiset mitat. Elämänasenne, minäkuva, asenne toisiin ihmisiin, huumori, äly, itsestä huolehtiminen ja monet muut tekijät tulevat esiin käyttäytymisessä, ilmeissä ja ruumiinkielessä, jotka helposti sotketaan "varsinaisiin" ulkonäköasioihin.

Tietysti meillä kaikilla on persoonallisuutemme mukainen kuva vastakkaisen (ja samankin) sukupuolen ihanneyksilöstä. Siinä sitä viehätystä riittää (vrt. omat seksuaaliset fantasiasi)! Jotkut onnekkaat törmäävät sellaiseen oikeastikin, jotkut taas tyytyvät vähemmän täydelliseen -- sekä ulkonäön että muiden piirteiden suhteen.

[Vesa]

Anni, oletko ajatellut asiaa siltä kannalta, että kun pienin yksikkö perhe hajoaa, kaikilla muilla yhteiskunnan alueilla tulee
vaikeuksia ja pakollinen tarve yrittää korjata tilannetta? Joskus tämä on aivan kauhea homma.Joskus siinä onnistutaan,usein
onnistutaan vain puolittain, joskus ei ollenkaa.

Yhteiskuntaa ravisteleville ilmiölle täytyy
olla jokin syy. Jos perusta pettää, tarvitaanko vielä muita syitä?

[Anni]

Silly, olen pahoillani, että aviosuhteesi ei ole toiminut niin kuin sen olisi pitänyt. Olen kuitenkin saanut sellaisen kuvan, ettei eronne ole kovin traumaattinen, mikä tietenkin helpottaa teitä molempia uuden suhteen alkamisessa. Tsemppiä -- ja onnea matkaan!

Ja muuten, vaikka vähän petkutin Sinua kirjoittamalla kolme erillistä viestiä yhden pitkän sijaan, näistä kolmesta yhteensäkään ei tule metriä, vaikka millä tikulla mittaat! http://viestit.etusivu.net/old/wink.gif

[Tuomo]

Anni, tuosta ulkonäöstä...

Minusta kauneus on siinäkin mielessä suhteellista, että ihminen arvioi tosia ihmisiä hyvin subjektiivisesti. Toisin sanoen rakastamasi ihminen näyttää varmasti hyvinkin kauniilta tai viehättävältä, kun taas vaikka TV:ssä esiintyvä missi näyttää rumalta, vaikka yleisen mielipiteen mukaan missi olisikin kauniimpi.

Siis tarkoitan sitä, että kun opit tuntemaan vastakkaista sukupuolta olevan ihmisen paremmin, huomaat myös kuinka viehättävä hän lopulta onkaan, vaikka et olisikaan kiinnittänyt häneen huomiota silloin kun et vielä tuntenut häntä. Yksittäiset kasvot kadulla eivät vielä kerro mitään henkilön ulkonäöstäkään.

[Anni]

Vesa: Minä en voi uskoa, että yhteiskunta koskaan menee muutoksissaan niin pitkälle, että perheinstituutio hajoaisi kokonaan. Uskon, että yhteiskunta muuttaa suuntaansa, eli korjaa itseään, sitä ennen. Ja perheyhteisö muuttuu myös. Ihmisten pariutumisvaisto on liian vahva, jotta perhe hajoaisi kokonaan. Halutaan pariutua pysyvästi. Se, ettei pysyvyys osoittaudu ikuiseksi, ei estä sinnikästä pyrkimystä siihen. Perhe sopeutuu uusiin olosuhteisiin, vaikka joskus uhkarohkeasti trial and error -menetelmällä.

Olen samaa mieltä, että yhteiskuntaa ravisteleville muutoksille täytyy olla syitä. Niitä on varmasti monia. Mutta mielestäni ei voi sanoa, että perheen "pahoinvointi" on syy eikä seuraus.

Kun yksittäisiä epäkohtia pyritään korjaamaan, onnistuminen on mielestäni pitkän päälle sattuman kauppaa. Jos perhe voi huonosti ja yhteiskunta pyrkii laeilla korjaamaan tilannetta, se saattaa vain naamioida epäkohtaa tai muuttaa sen muotoa. Kuten sanoit, joskus se onnistuukin. Ei epäkohtia tietenkään pidä olla yrittämättä korjata; korjauksen teho on vain aina arvauksen avrassa. Se on sitä muutosten kourissa rimpuilua. Ja koska muutos on enemmän tai vähemmän pysyvää, en näe, että meillä juuri muita vaihtoehtoja on.

Esimerkki: Olisiko perheen kannalta nyt ja tulevaisuudessa eduksi vai haitaksi se, että laki kieltäisi ulkonaliikkumisen klo 19 jälkeen kaikilta alle 20-vuotiailta? Jos se vähentäisi huumeiden käytöstä johtuvia rikoksia, mutta samalla lisäisi vaikkapa insestirikoksia, on kyseinen "korjaus" mielestäni arveluttava.

[Vesa]

Anni, olen oppinut arvostamaan asiallisia kannanottojasi,vaikka joskus en olekaan aivan samaa mieltä. Jotta jostakin tulisi parempaa, siihen tarvitaan aina erilaisia mielipiteitä.

Perheinstituutio on mielestäni se elementti,
joka antaa ihmiselle kaikesta eniten. Lapset
saavat siinä elämäänsä alkupohjan jolta tavat,tieto ja tunteet alkavat kehittyä.
Vanhempia hiotaan siinä samalla sopeutumaan
elämään niin, että perheen yhteinen etu on
oman edun edellä.

Ei tämä aika ole itsestään tullut vaikeaksi elää. Kyllä me olemme siihen syylliset. Korjauksia emme halua tehdä, koska se sattuu
ja sitoo ja on jopa vanhanaikaista.

Esimerkkisiisi viitaten lieventäisin hiukan
lukuja: Ulkonaliikkumiskielto kaikille alle
15 vuotiaille klo 23 jälkeen ilman asiaa .
Hyvä kun muistutit tästä .

Kun pohtii asioita, niin joskus masentuu ja
tulee mieleen lause,jonka Benjamin Franklin
lausahti aikoinaan :
" Kolme on uskollista ystää - vanha vaimo,vanha koira ja käteinen raha".

[Lokari]

Kalle: Uskotko lentäviin lautasiin?
Ville: Kyllä, vaikken ole nähnyt yhtään avioeroni jälkeen.

[Anni]

Vesa: Kyllä me ihmiset tietenkin olemme "syyllisiä" yhteiskuntamme muutoksiin, mutta minusta on vaikea nähdä, mitä vaikutusta yksittäisillä, pinnallisilla toimilla on. Esimerkiksi teknologian edistyminen on täysin ihmisaivojen aikaansaamaa; se ei tapahdu itsestään. Se taas mahdollistaa mm. kommunikoinnin aivan uusilla tavoilla (kuten nettifoorumeilla). Jos tämä lisäisi ihmisten sosiaalisten suhteiden ja vaikkapa pari- ja perhesuhteiden ongelmia, ei pelkkä netinkäyttökielto klo 23:n jälkeen korjaa asiaa; ihmiset saattaisivat esimerkiksi alkaa käyttää työaikaansa enenevässä määrin surffailuun ja nettikommunikointiin, mitä tutkimustulokset eivät tienneet ennustaa. Tällaista tarkoitin, kun sanoin, että yksittäisten ilmiöiden korjailun vaikutus on enemmän tai vähemmän arvailua.

Mutta vaikkemme pitkän päälle näekään, voi sitä silti aina yrittää... ja korjata sitten muutaman vuoden päästä edellisten korjauksien vaikutuksia uudelleen. Kaikilla toimilla on jotain vaikutusta, joskus jopa positiivista, pitemmän päällekin.

[Tuomo]

Lainaan lastenpsykiatrian erikoislääkärin Anna Tuliharjun kirjoitusta (http://www.jippii.fi/suomenkuvalehti/keskustelu/?ref=219&op=msg) Suomen Kuvalehden www-sivuilla:


Vaikka avioeroja tapahtuu vuosittain noin puolet siitä määrästä, minkä verran uusia avioliittoja solmitaan, se ei tarkoita, että puolet tänä vuonna avioliiton solmineista eroaisi. Heistä voi elämänsä aikana erota yhtä hyvin alle puolet tai yli puolet, se on nähtävissä vasta pidemmällä aikavälillä. Tällä hetkellä ei minkään vuosiluokan avioeroprosentti ole noussut vielä puoleen solmituista avioliitoista, ja avioliitossa olevista jopa 80% on ensimmäisessä avioliitossaan!

Sanokaapas tilastonikkarit ja matematiikkanerot, mikä tilasto se sitten on, joka kertoo, että Suomessa tehdään X avioeroa vuodessa ja solmitaan 2X avioliittoa. Eli mitä asiaa tuo tilasto sitten mittaa jos ei avioerojen määrää? Eikö voida muka sanoa, että puolet avioliitoista päättyy eroon?

[Nille]

Minä olen aika hyvä matikassa :cool:

Vaan enpä tiedä. Nykyiset naimaiässä olevat ikäluokat ovat kai pienempiä kuin entiset. Siksi vanhoja liittoja on enemmän kuin uusia. Kelpaako selitykseksi?

Avioerojen määrä voi johtua romantiikan kaipuusta. Jossain vaiheessa liittoahan romantiikka väkisinkin hyytyy, ja se voi olla kovakin pala, varsinkin jos on luultu että romantiikka on sama asia kuin rakkaus. Tai siis jotennin niin... Luulen.

[Tero]

Ikäluokka joka nyt tekee avioeroja voi olla paljon suurempi kuin ikäluokka joka solmii avioliitoja. Luultavasti eroa hakevat ovat 10-30 vuotta vanhempia, arviolta.

(Nille näyttää olevan 2 minuuttia älykkäämpi kuin hidas minä).

[Tuomo]

Originally posted by Nille
Avioerojen määrä voi johtua romantiikan kaipuusta.

Kehittelin tässä eräänä päivänä enemmän tai vähän vähemmän hienon yhteiskuntateorian, jolla selitin mm. avioerot. En vain muista siitä enää paljon mitään. Nimesin sen jotenkin 2000-luvun yhteiskunnan kritiikiksi. Täytyy varmaan kaivella muistiaan ja kirjoittaa se joskus ylös.

Kummastelin siinä mm. sitä, miksi viihdeteollisuus pursuaa rakkaustarinoita, mutta silti ihmiset eivät osaa tehdä rakkaustarinoita omassa elämässään. Siis haaveillaan maanpäällisestä paratiisista, muttei ymmärretä, että läheisin ystävä voi olla se paratiisi.

[Nille]

Originally posted by Tuomo
Nimesin sen jotenkin 2000-luvun yhteiskunnan kritiikiksi. Täytyy varmaan kaivella muistiaan ja kirjoittaa se joskus ylös.

Tee se. Siitähän voisi tulla yhtä kuuluisa kuin Oswald Spenglerin Länsimaiden perikadosta :cool:

Olen muuten samaa mieltä tuosta päätelmästä rakkaustarinoiden suhteen.

[Eija]

Originally posted by Nille

Avioerojen määrä voi johtua romantiikan kaipuusta. Jossain vaiheessa liittoahan romantiikka väkisinkin hyytyy, ja se voi olla kovakin pala, varsinkin jos on luultu että romantiikka on sama asia kuin rakkaus. Tai siis jotennin niin... Luulen.

Olisikohan tuossa selitys miksi jotkut eroavat ja menevät naimisiin niin usein, kuten Elizabeth Taylor? Ja onko eroava ihminen itsekkäämpi kuin avioliitossa pysyvä ihminen?

[Nille]

Originally posted by Eija
Olisikohan tuossa selitys miksi jotkut eroavat ja menevät naimisiin niin usein, kuten Elizabeth Taylor? Ja onko eroava ihminen itsekkäämpi kuin avioliitossa pysyvä ihminen?

Kaikki riippuu tapauksesta. Jotkut löytävät onnensa useamman yrityksen jälkeen. Joskus on itsekkäämpää jatkaa liittoa kuin erota.

Luulenpa vain, että länsimainen kulttuuri jotenkin edistää heiveröisten (en sano huonojen) liittojen syntymistä. Ihmiset valitsevat kumppaninsa epäolennaisten seikkojen perusteella ja, ehkä vieläkin enemmän, perustavat liittonsa epäolennaisille seikoille.

Olenpa minäkin taas asiantuntija tässäkin asiassa, juu... :D

Viisaammat kertokoot, miten asia todellisuudessa on.

[Ville]

Toisaalta... monissa "itämaissa" vanhemmat valitsevat aviopuolisot, ja liitot toimivat silti usein ihan hyvin (toisaalta, usein sellaisissa paikoissa eron mahdollisuuttakaan ei ole, joten liiton on paras toimia kun muutakaan ei voi :)).

Luulen, että ihmiset antavat periksi nykyään aivan liian helposti ja liian kevyin perustein ("ei huvita enää", yms). Toki on joukko syitä, jotka ovat enemmän tai vähemmän anteeksiantamattomia, ja niiden sattuessa riippuu paljon tilanteesta voiko liitto enää jatkua vai ei. Useimmiten nekin vain johtuvat itsekeskeisyydestä sekä siitä, että avioliittoa ei pidetä enää arvossa.

[Eija]

Originally posted by Nille


Luulenpa vain, että länsimainen kulttuuri jotenkin edistää heiveröisten (en sano huonojen) liittojen syntymistä. Ihmiset valitsevat kumppaninsa epäolennaisten seikkojen perusteella ja, ehkä vieläkin enemmän, perustavat liittonsa epäolennaisille seikoille.


Tuossa on varmasti itua!

Tulee mieleen, että onko mahdollista, etttä sellaiset ihmiset, jotka eivät ole joutuneet lapsuus- ja nuoruusvuosiensa aikana 'earn anything', vaan kaikki on annettu hopeatarjottimella ja valmiiksi purtuna suuhun, myös eroavat helpommin? Eli: helppo elämä ei ole kouluttanut heitä ottamaan vastaan arkea ja arjen murheita.

[Nille]

Originally posted by Ville
Useimmiten nekin vain johtuvat itsekeskeisyydestä sekä siitä, että avioliittoa ei pidetä enää arvossa.

Tuokin on varmaan totta. Toisaalta ennen oli ehkä enemmän todella huonoja liittoja, joita vain väkisin pitkitettiin. Siis silloin kun avioliittoa arvostettiin enemmän, mutta liittoja rakennettiin samalle perustalle kuin nykyäänkin, eli sille romantiikalle. Tietysti kun lapset tulevat mukaan, sekin yhdistää ja lujittaa liittoa.

Oma kuvani on se, että "itämaisissa" avioliitoissa on enemmän "järkeä" mukana kuin "länsimaissa". Se nyt vain on kulttuuriero, eikä välttämättä hyvä tai huono asia...

[Nille]

Originally posted by Eija
että onko mahdollista, etttä sellaiset ihmiset, jotka eivät ole joutuneet lapsuus- ja nuoruusvuosiensa aikana 'earn anything', vaan kaikki on annettu hopeatarjottimella ja valmiiksi purtuna suuhun, myös eroavat helpommin? Eli: helppo elämä ei ole kouluttanut heitä ottamaan vastaan arkea ja arjen murheita.

Tjaa, kyllä se elämä potkii meitä nykynuoriakin... ;) Kellä onni on, sille onni suotakoon :D

[Ville]

Siinä vaiheessa kun lapset ovat kuvassa mukana, itämaiset liitot ovat ehdottomasti hyvä asia. Vain sellaisissa tilanteissa, että jompi kumpi lasten vanhemmista on tavalla tai toisella väkivaltainen, avioeroa voi katsoa perustelluksi lasten ollessa nuoria. On vaikea sanoa missä vaiheessa voisi katsoa vanhempien avioeron olevan enää vahingoittamatta lapsia.

[Nille]

On niitä muitakin syitä kuin väkivaltaisuus.

Ei ero välttämättä vahingoita lapsia, jos lapsilla säilyy yhteys kumpaankin vanhempaan. Tiedän kokemuksesta.

[Ville]

Hmm. Sanoin "väkivaltaisuus tavalla tai toisella"; tuo sisältää myös seksuaalisen väärinkäytön.

Mitä muita syitä on? Se, että "vanhemmat ovat onnettomia liitossa" ei ole riittävä syy; on tilastollisesti näytetty, että lapsille on parempi jos heillä on molemmat vanhemmat - onnellisia tai ei - kuin että he asuvat yksinhuoltaja- tai uusioperheessä riippumatta siitä, miten paljon/hyvät kontaktit heillä on toiseen vanhempaansa.

Minäkin lienen suhteellisen "well adjusted" huolimatta siitä, että myös minun vanhempani erosivat ollessani ~13-vuotias, mutta olen silti sitä mieltä, että vanhempieni avioero vaikutti minuun negatiivisella tavalla vaikkei se elämääni viemäriin valuttanutkaan.

[Nille]

No jos väkivaltaisuudella tarkoitetaan mitä tahansa ristiriitaa, niin kaippa sitten. Elämä ei ole kovin yksinkertaista.

Monesti liittoa ei yksinkertaisesti kannata jatkaa jo lastenkin takia. Miksi ihmeessä molempien vanhempien pitää asua joka yö saman katon alla kuin lasten, jos vanhemmat eivät tule keskenään toimeen? Mitä järkeä semmoisessa on?

Tarttee muuten painua pehkuihin.

[Ville]

Ehkä kysymys onkin siitä, haluavatko lasten vanhemmat yrittää tulla toimeen keskenään, ellei muuten niin lasten takia. Aikoinaanhan samat henkilöt menivät naimisiin, eli mitä ilmeisimmin silloin pitivät toisistaan. Tyypillinen nyky-sananparsi onkin, että "he kasvoivat erilleen". Se tarkoittaa useimmiten sitä, että he laittavat omat halunsa ja mielitekonsa lastensa hyvinvoinnin edelle.

[Tero]

Se "kasvoivat erilleen" voi kyllä olla todellista. Ihmiset voivat kovinkin muuttua luonteiltaan vanhentuessa. Miehistä tuleee joskus yli 50 vuotiaana mökkierakkoja, naisista äidin roolissaan erilaisia kuin nuorempana.

[Nille]

Originally posted by Ville
Ehkä kysymys onkin siitä, haluavatko lasten vanhemmat yrittää tulla toimeen keskenään, ellei muuten niin lasten takia.

No tuotahan varmasti useimmat yrittävätkin. Monesti se onnistuukin, joskus taas ei. Joskus se onnistuu ensimmäisellä kerralla, ehkä toisellakin, mutta kenties ei enää kolmannella. Olen tämänkin nähnyt. Yleensähän avioero on tavallaan onnettomuus. Turha siinä on enempää muiden syyllistää mielestäni.

Nyt tarttee oikeasti mennä nukkumaan :)

[Ville]

Nille:
Yleensähän avioero on tavallaan onnettomuus. Turha siinä on enempää muiden syyllistää mielestäni.


Auuugh! VESAAA!!!! ;) :D

[Lissu]

Minun mieheni vanhemmat erosivat, tai oikeastaan hänen äitinsä lähti lätkimään. Oli kait jokseenkin kyllästynyt elämäänsä. Mies sanoo, että hän halusi parempaa materialistista elämää (esim. automaatti-pyykkikoneen; mikä nykyaikana tuntuu melkein ironiselta). Lapset olivat siinä high school ikäisiä. Mieheni on vanhin lapsista, ja hän oli jo college-ikäinen siihen aikaan.

Heidän perheelle se oli todellinen tragedia. Tapahtui joskus 60-luvulla. Oikeastaan anoppini oli hyvin radikaali, koska meksikolaisille avioero tuohon aikaan oli aikamoinen stigma. Hän keräsi kamat, ja järjesti kyydin (hän ei ole koskaan itse ajanut autoa) joltakin tutulta. Siis otti ja lähti Houstoniin parempaa elämää etsimään. Miehensä oli töissä, ja kotiin tultuaan ihmetteli mihin vaimo ja nuoremmat lapset olivat kadonneet.

En tiedä kenelle lapsista se oli vaikeinta. Mies sanoo, että hän oli pyytänyt äitiään jääämään edes pariksi vuodeksi, jotta nuoremmat sisarukset olisivat saaneet lukion läpi.

No, tässä tarinassa on monenlaista käännettä, mutta surullinen se mielestäni on. Avioeron jälkeen kului monia vuosia, ennen kuin mieheni pystyi edes puhumaan äidilleen. Mieheni ei enää syytä äitiään. Ja en usko, että kukaan lapsista on vihainen äidilleen.

Surullisinta mielestäni avioerossa onkin juuri tuo lasten kohtalo. Olen melko varma, että suurin osa lapsista haluaisi vanhempien pysyvän yhdessä (edes nimellisesti). Vai onko nykyään coolia sanoa "munkin vanhemmat ovat erossa."
Väkivalta avioliitossa on tietysti eri juttu.

[Tero]

Niin mutta unohdit tärkeän yksityiskohdan. Saiko hän sen pesukoneen?

[Lissu]

Joo, todellakin. Se pesukone tuli , ja meni rikkikin aikoinaan, kun sillä pestiin niin paljon! ;)

[Tuomo]

Originally posted by Nille
Tee se. Siitähän voisi tulla yhtä kuuluisa kuin Oswald Spenglerin Länsimaiden perikadosta :cool:

Minulla on nykyisin vähän aikaa, mutta tein silti kuitenkin nyt sivun 2000-luvun yhteiskunnan kritiikilleni (http://www.tuomomedia.fi/tuomo/2yk). Tarkoitus on, että editoin tuota sivua tarvittaessa, lisäilen sinne uusia lukuja ja muokkaan vanhaa tekstiäni entistä paremmaksi.

[klikkaaja]

Tuomo, onks ihmiset muka niin tomppeleita, että muuttavat asenteensa sit-comin mukaan? Mä luulin että ohjelmioa katsottiin sen takia, että ne eivät opeta, vaan ovat mukamas hauskoja. Erilaisille ihmisille kuin sinä itse, vaikka mille duudsoneille, saa nauraa. En mä ainakaan ole ottanut teeveeohjelmia kymmeniin vuosiin vakavasti, josseivat ne satu olemaan samaa mieltä kuin minä. :rolleyes:

[Tuomo]

Originally posted by klikkaaja
Tuomo, onks ihmiset muka niin tomppeleita, että muuttavat asenteensa sit-comin mukaan?

Mikseivät muuttaisi? En minä ainakaan usko, että ihmisillä olisi mielessään joku filtteri, joka suodattaisi ns. huumorin kautta tulevan vaikutuksen pois niin, ettei se vaikuttaisi heihin mitenkään.

Mietipä vaikkapa rasismia. Jos ruotsalaisista ja tummaihoisista kerrotaan jatkuvasti kaveriporukassa vitsejä, eikö se muka vaikuta ollenkaan porukan jäsenten asenteisiin ruotsalaisia ja tummaihoisia kohtaan? Minä uskon, että vaikuttaa.

Huumori voi oikeasti olla hyvinkin tehokas vaikutuskeino. En tietenkään väitä, että sitcomit tieten tahtoen yrittäisivät vaikuttaa ihmisiin tietyllä tavalla, mutta se ei poista tosiseikkaa, että ihmisten asenteet silti voivat muuttua ohjelmaa seuratessa.

60-luvulla esitetty Lucy Show näyttä tänä päivänä hyvin konservatiiviselta, harmittomalta perhekomedialta. Sinkkuelämää näyttää sen sijaan seksuaalisesti liberaalin kaupunkilaisnaisen uusimmalta "en-mä-miehii-mihinkään-tartte-paitsi-siihen-tietty" -julistukselta.

Saatan ehkä suhtautua TV-sarjoihin ruttuotsaisesti, se on syntini. Kyllä minäkin tietysti nauran hyville komedioille, mutta esim. Frendit ei naurata, koska sarjan arvot ovat niin kaukana omistani. Sen sijaan esim. Frasier on ihan hyvä sarja, vaikka en olekaan yleensä samaa mieltä siitä, mitä Frasierin ja Nilesin pitäisi tehdä. Mutta sarja ei kuitenkaan ylitä henkilökohtaista hyvän maun rajaani.

[klikkaaja]

Suhtautumiseni ohjelmiin ei riipu sen arvoista, voin nauraa yhtä hyvin ...mikä se englantilainen akka Hyacinth olikaan?Jotain Appearances oli otsikossa. Tai muutama jakso Friendejä on ollut hauska. Mun mielestä sarjat olivat vielä 80 luvulla hauskoja (kai niitä on uusintoina vielä? Seinfeld oli vain joskus tosi hauska), en enää jaksa komedioita.

[Tuomo]

Keeping up appereances oli mainio komedia. Mutta se onkin aika harmiton sarja. Ei siinä nähdäkseni mitään arvoja ollut, joita olisi voinut katsojalle siirtyä.

[klikkaaja]

Kun shown koko perusta on tuhmuus, ei sillä pitkälle pötkitä. Joku Jerry Springerin spring break MTVssä on kerralla naurettu, mutta kai se tulee joka vuosi.

Mutta ne arvot ovat aivan tulkinnan varasisia. Jotkut ovat liberaaleja tyhmemmistä syistä kuin toiset. Samoin konservatiiveja.

[Nille]

Tuomo, millä perusteella uskot, että 2000-luvun ihminen on ahdistuneempi kuin 50-luvun ihminen? Esimerkiksi masennuksesta tai paniikkihäiriöstä tiedetään nykyään enemmän, ja ne osataan tunnistaa paremmin kuin 50-luvulla. Ehkäpä 60-luvun murros johtuikin 50-luvun ahdistuksesta, jota ei osattu käsitellä. Kyllä kai sekin voi aiheuttaa ahdistusta, ettei ihminen saa valita omaa tapaansa elää, vaan yhteiskunnan normit sanelevat sen.

Materialismistakaan en ole varma. Moni on nykyään saavuttanut melkein kaiken materialistisen hyvän, johon aletaan kai jo kyllästyä. Nykyään niin kutsutut liberaalit painottavat mielestäni aika ei-materialistisia arvoja. Yksilökeskeisyyskään ei välttämättä tarkoita materialismia. Jopa parjattu New Age -liike on ainakin näennäisesti ei-materialistinen suuntaus. Sitäpaitsi ehkä itsekeskeisyydessäkin on jo kylläisyyspiste saavutettu. Esimerkiksi vapaaehtoistyö on lisääntynyt.

Jos media muokkaa ihmisten käsityksiä, niin millainen mahtaa olla Hollywoodin vaikutus esimerkiksi suhtautumiseen arabeihin, jotka Hollywood-filmeissä ovat aina roistoja?

[Nille]

Tuomon tekstistä tuli mieleeni tämmöinenkin sitaatti:

The truth has never been of any real value to any human being--it is a symbol for mathematicians and philosophers to pursue. In human relations kindness and lies are worth a thousand truths.
-Graham Greene <Heart of the Matter (1948)>

[Tero]

"Tästä syystä viestintää opiskelleet ihmiset voivat halutessaan manipuloida toisia ihmisiä. Yhdysvalloissa tällaiset manipulointikisat käydään ainakin joka neljäs vuosi, Suomessa joka kuudes. Tarkoitan siis presidentinvaaleja, jotka ovat yleensä PR:n, mainonnan ja mielikuvien luomisen - siis propagandan - kuninkuusotteluja. Se, joka parhaiten pystyy ihmisiin vaikuttamaan, tulee valituksi. Totuuden kanssa näillä asioilla tuskin on tekemistä, sillä meistä kukaan ei tunne George W. Bushia, Al Gorea tai Tarja Halosta henkilökohtaisesti. Esko Ahonkin tuntee meistä vain aniharva."

En myöskään tunnusta olevani median muovaama. Tietenkin olen nähnyt politiikan pellet teeveessä, eikä se mitenkään mun asennetta muuttanut. No, kauhistuin kyllä Goren meikkiä!

Yleensä voin olla samaa mieltä tuntemani kommentaattorin tai lehtikirjoiottajan kanssa. Tunnen heidät siis ennestään. Näin media voi vahvistaa mielipiteitäni. Koskaan en ole MUUTTANUT mielipidettä toisen ehdokkaan suuntaan televison takia.

[Zzeus11]

Mitenkähän toinen mailman sota vaikutti 50 luvun työmoraaliin, perhe moraaliin, viihde moraaliin, arvoihin etc.

Tuntuu siltä että suurin osa ihmisistä oli iloisia ja onnellisia lähinnä siitö syystä että olivat vielä itse hengissä, surullisia koska melkein jokaisessa perheessä tai tuttava piirissä oli menetetty hyviä ystäviä tai omaisia, mikään työ paikka ei ollut huono, mikään palkka ei ollut liian pieni, pää asia että keittiön pöydällä oli ruokaa joka päivä, ja että yleensä oli keittiö, tai vaatimaton koti.
Ei silloin paljon valitettu.
Sinäkin Tuomo katselisit 40 vuoden työ putkea eikä sinullä olisi paljon valinnan varaa työsi suhteen, koulut voit unohtaa jos et ekalla yrittämällä onnistunut, ainoa toivo ylennykseen on että raadat kuin hullu, tehokkaasti, tarmokkaasti, tunnollisesti, päivä päivän jälkeen, aina pistät extra efforttia kun voit,,,jne jne , en oikein usko että tykkäisit asua , olla elossa 50 luvulla.

[Tero]

50-luvun keskipaikkeilla oli yleislakko, ja lyhyen aikaa ei saanut mitään. Olin aivan pieni lapsi enkä ollenkaan ymmärtänyt miksei saanut maitoa. Ollessani 4-5 isäni menetti työpaikan ja oli mutamia kuukausia töissä Vaasassa, kun me olimme Turussa. Ei kai ollut mitään sosiaaliturvaa tai ei normaalisti, kenties joillekin harvoille.

Kekkosen kauden alkua "ravisteli yleislakko" 1956:
http://www.sdp.fi/pk1999/vuosi100/1949/058.jpg

Kansahan oli elänyt neukkujen varjossa kuin pissa sukassa, ei siinä ihmiset nykyaikaisia yksilökeskittyneitä asiota ehtineet ajatella, hyvä kun sai ruokaa pöydälle. Sinkuilla oli aikaa juhlia, muilla kenties vappuna ja juhannuksena.

Lisää ihanaa 50-lukua
http://www.sdp.fi/pk1999/vuosi100/
paina numeroa 1949 niin vuosikymmen sdp:n silmin näkyy

[Tuomo]

Artikkelini ei ole tarkoitus olla 50-luvun ihannointi, vaan 2000-luvun kritiikki. Minusta on kiva elää nykyajassa, jos siitä saadaan vain karsittua pois turhat lieveilmiöt.

Nille:

Ehkäpä 60-luvun murros johtuikin 50-luvun ahdistuksesta, jota ei osattu käsitellä. Kyllä kai sekin voi aiheuttaa ahdistusta, ettei ihminen saa valita omaa tapaansa elää, vaan yhteiskunnan normit sanelevat sen.

Jos asia on näin, voidaanko tästä vetää johtopäätös, ettei ihminen voi ylipäätään olla onnellinen näissä olosuhteissa?

Nille:
New Age -liike on ainakin näennäisesti ei-materialistinen suuntaus.

Minusta New Age -liike on nimenomaan näennäisesti ei-materialistinen suuntaus. Oikeasti se on läpeensä materialistinen, sillä useimmat New Agen sisään lukeutuvat lahkot, pikku-uskonnot yms. korostavat ihmisen vapautta olla uskovainen silloin kun huvittaa. Hollywood-tähdet käyvät joogassa, koska se on kivaa, mutta mitään velvollisuuksia uskonto ei tässä tapauksessa aseta. Henkisen pyhyyden voi saavuttaa, kun ostaa uskonnollista musiikkia sisältävän CD:n.

Nille:
Jos media muokkaa ihmisten käsityksiä, niin millainen mahtaa olla Hollywoodin vaikutus esimerkiksi suhtautumiseen arabeihin, jotka Hollywood-filmeissä ovat aina roistoja?

Hyvä kysymys. Tätä sietäisi pohtia.

Tero:
En myöskään tunnusta olevani median muovaama. (...)
Yleensä voin olla samaa mieltä tuntemani kommentaattorin tai lehtikirjoiottajan kanssa. Tunnen heidät siis ennestään. Näin media voi vahvistaa mielipiteitäni. Koskaan en ole MUUTTANUT mielipidettä toisen ehdokkaan suuntaan televison takia.

Tämä pätkä sisältää sisäisen ristiriidan: toisaalta sanot, ettet ole median muovaama, mutta tunnustat silti, että media vahvistaa mielipiteitäsi.

Nythän on niin, että myös entisten mielipiteiden vahvistaminen, eräänlainen ruodussa pitäminen, on myös tapa vaikuttaa. On psykologien tutkima fakta, että ihmisellä on tarve pitää mielensä tasapainossa. Näin ollen ihmiset haluavatkin siis säilyttää omat mielipiteensä ennemmin kuin muuttaa niitä. Ei olekaan siis vaikea kuvitella, miksi esimerkiksi Adolf Hitler onnistui pitämään valtakuntaansa pystyssä niinkin kauan. Aivopestyjen ihmisten käsityksiä pidettiin yllä erilaisin Hitleria palvovin tempauksin. Esimerkiksi kuuluisa Nürbergin puoluekokous on varmaan maailmanhistorian paras ja klassisin esimerkki manipuloinnista.

Mutta kyllähän ne käsitykset jostain tulevat. On periaatteessa mahdollista, että Tero on omaksunut käsityksensä vanhemmiltaan ja ylläpitää niitä mediasta saamiensa vaikutteiden avulla. Uskon kuitenkin, että media on jollain tapaa vaikuttanut Teron käsityksiin, joten luulisin hänen mielipiteidensä olevan risteytys viestintävälineiden kautta tulleita viestejä, vanhemmilta perittyä mielipidemaastoa ja ns. omaa ajattelua.

Vielä tarkennuksena: minäkin olen samalla tapaa mainonnan ja median vaikutuksen alaisena. Itse olenkin tehnyt ihan tietoisen päätöksen, että koska olen vaikutuksen alaisena, miksen sitten käyttäisi tilannetta hyödykseni. Nykyisin teen ostopäätöksetkin aika paljon sen perusteella, miten hyvä TV-mainos yrityksellä on. Prismassa en halua käydä, koska heidän mainontansa on ihan hirveää, mutta sen sijaan esimerkiksi Soneran TV-mainokset ovat aika hauskoja ja hyviä - siis olen Soneran asiakas kännykkäpuolella. Telering mainosti taannoin radiossa aivan järkyttävällä spotilla, joten ostin uuden kännykkäni toisesta liikkeestä, jonka TV-mainosta en muista nähneeni.

[Tero]

Näin ollen ihmiset haluavatkin siis säilyttää omat mielipiteensä ennemmin kuin muuttaa niitä.

Tällaistakin tilannetta tarvitsee tukea mainonnan avulla, sen myönnän. Se on syy miksi Coca Cola ja Pepsi joutuvat mainostamaan tuotteitaan. Ei ole vaaraa, että alan juoda Pepsiä, mutta voin lopettaa molempien juonnin.

[Tuomo]

Originally posted by Tero
Ei ole vaaraa, että alan juoda Pepsiä, mutta voin lopettaa molempien juonnin.

Aivan totta. Jos olet vankasti asian takana, olet involvoitunut, eli involved. Silloin sinulle riittää vähempikin mainonta. Mutta jos olet vähän vähemmän involvoitunut virvokejuomiin, yritysten on entistä enemmän kohdennettava mainontaa sinulle, koska muuten saatat luopua juomasta.

Involvoitunut on muuten ihan vakiintunut viestintäalan (puheviestinnän) termi, mutta kuulostaa vähän hassulta.

[Tuomo]

2000-luvun perhesuhteita:


35-vuotiaalla Merjalla on neljä lasta, joilla on kolme isää, neljät isovanhemmat ja joukko muita sukulaisia. Ihmissuhteita on niin paljon, että Merja on laatinut Sonjan kanssa sukupuun Jarkon tilanteen selvittämiseksi.

Jarkon ja hänen isänsä välit ovat hyvät, toisin kuin Merjan ja Jarkon isän. Merja ei myöskään tule toimeen Jarkon isänäidin kanssa, jota hän on kieltänyt tulemasta kotiinsa.

(...)

Merjan nykyinen aviomies on kahden nuorimman lapsen isä, Jarkolla ja 17-vuotiaalla Jerellä on eri isät. Jeren isä ei pidä yhteyttä poikaansa. Eikä Jereäkään juuri näy kotona, sillä hän opiskelee ammattikoulussa ja yöpyy usein kaverinsa luona.



On se hienoa, kun vanhemmilla on oikeus avioitua ja erota. Voi mennä ihan mielensä mukaan! Jes jes, kyllä on hyvin tässäkin perheessä asiat!

Jarkon asiat varsinkin ovat tosi hyvin:


Välitunnilla Jarkko on kerran viillellyt käsiään lasinpalalla.

"Siitäkö perheneuvolan psykologi kiihtyi", Merja sanoo ja hyssyttelee Vilmaa. "Oli kuulemma itsemurhayritys tai hätähuuto. Mutta telkkarista tuli syksyllä ohjelma itsemurhista, sieltähän se malli on tullut."

Opettajan mielestä Jarkko on ollut masentunut, ja Sonjan mielestä Jarkko kaipaisi huomiota etenkin äidiltään. Merjan mielestä pojalla ei ole ongelmia.


"Jarkko viilteli itseään, koska halusi näyttää muille."



Että tällaista on elämä suomalaisperheissä.

Lainaukset Helsingin Sanomien tämän päivän jutusta Arjen aakkoset sekaisin (http://www.helsinginsanomat.fi/uutiset/juttu.asp?id=20020414ER6).

[Ville]

Luin artikkelin. Kyllä on surullista luettavaa :(. Yhteiskunnan pahoinvoinnin seurausta.

Artikkelissa mainittiin MBD, eli keskittymishäiriö. Olen useaan otteeseen miettinyt, onko sekin yhteiskunnan pahoinvoinnin seurausta, vai kutsuttiinko lasta, jolla on MBD aikaisemmin "vilkkaaksi". Nykyään itsekeskeiset vanhemmat vain eivät enää kestä vilkkaita lapsia, ja siten "oireyhtymälle" on keksitty nimi ja lääkitys. En muista tarkkaa lukua, mutta tonnimäärä, mikä esim. USA:ssa valmistetaan, myydään ja syötetään lapsille Ritalinia on valtava.

Tietääkö muuten kukaan käytetäänkö Ritalinia (Methylphenidate) Suomessa?

[Tero]

Lääkehaku on www.tohtori.fi sivuilla
http://www.tohtori.fi/laakeopas/

En löytänyt methyl phenidateä. Mutta kuka arvaa mikäs se olis suomeksi. Ritalin on brandin nimi.

Asiaa tutkineet väittävät lasten joukossa olleen aina noita täkäläisittäin ADD lapsia. Diagnoosi on aika löysä, joten sinne joutuu liikaakin lapsia. Suomessa en muista tuota käytetyn.

Itse lääke ei ole niin kamalan voimakas psyyken lääke, mutta niitä turhia lapsia lääkekuurilla saa ihmetellä kuitenkin.

Ennen aikaan taisivat monet lopettaa koulun 15 vuotiaana. Moni oppii silti jonkunlaisen ammatin, kaikista ei ole koulun penkillä istujaksi. Ennen nykymaailmaa, sanotaan 50-100 vuotta sitten, ei asia olut minkäänlainen ongelma. Koulun penkki kaikille on siis se ongelma.

MBD Suomessa
http://www.mbdliitto.net/sivut/mbd.html
http://www.mbdliitto.net/

[Ville]

Net blamed for marital breakups (http://www.cnn.com/2002/TECH/internet/04/15/internet.breakup/index.html) (CNN)

[Kimppu]

amfetamiinin tyyppinen aine:

alpha-Phenyl-2-piperidineacetic acid methyl ester; Ritalin; Methyl phenidyl acetate; Methyl alpha-phenyl-2-piperdine acetate; Phenidylate; meridil;

C-14 H-19 NO-2

[Nille]

Kysyin tuota lääkeasiaa äidiltäni, joka on lastenhoitaja. Hän ei ole kuullut että Suomessa annettaisiin psyykelääkkeitä lapsille. Sen sijaan hän kauhisteli sitä, kun jotkut äidit antavat lapsilleen unilääkkeitä.

[Kimppu]

http://www.terve.com/uutiset/010510h.asp

"..Lääkelaitoksen mukaan Ritalin-hoidossa on nykyään Suomessa 250 henkeä, joista n. 150 on lapsia..."

[Tuomo]

Jenny Dahlman (aika turha julkkis, if I may say) paljastaa Ilta-Sanomissa: "Menen naimisiin vain kerran elämässäni".

Siis hetkinen... toimittajan vanha sääntöhän on, että jos koira puree miestä, se ei ole uutinen, mutta kun mies puree koiraa, se on uutinen.

Eli kun Ilta-Sanomat on nostanut juuri tämän Dahlmanin lausahduksen otsikkoon, tarkoittaa se siis samaan aikaan sitä, että oletus on, että kauniit julkkisneidot eroavat vähintään kerran eläessään. Ja kun Jenny Dahlman vakuuttaa menevänsä naimisiin vain kerran elämässään, on se itsessään jo uutinen.

Voi voi, sanon minä. Lisääntyvätköhän Suomessa avioerot vain siksi, että niiden oletetaan olevan niin yleisiä? Onko tässä vähän samanlainen ketjureaktio kuin esimerkiksi nuorten tupakoinnissa ja viinan juonnissa. Siis kun nuoret olettavat kaikkien muidenkin tupakoivan ja juovan perjantaisin viinaa, on heidänkin aloitettava, ettei tuntisi itseään jotenkin ulkopuoliseksi tai huonommaksi.

Lisää Dahlmanista: http://www.iltasanomat.fi/uutiset/uutiset_tulostus.asp?id=327897&osasto=Viihde .

[Tero]

Sehän ei rajoita lukuisia avoliittoja.

[Tuomo]

Originally posted by Ville (elokuussa 1999)
Eroon johtavat syyt ovat jotakuinkin aina tavalla tai toisella molemmista osapuolista kiinni, mutta silti uskottomuus oli minulle riittävä syy eroon. Avioliitossa minusta tärkeintä on osapuolten välinen luottamus. Tuon luottamuksen tuhoon johtaa kaikkein parhaiten avioliiton ulkopuolinen suhde (jos ja kun siitä jää kiinni).

Muistan tämän viestin aika elävästi. Nyt kun olen tutustunut Villeen lähemmin (elokuussa 1999 Etusivun Viestitaulu oli vasta noin puolen vuoden ikäinen), olen alkanut yhä enemmän ja enemmän ihmetellä, miksi ihmeessä Villen ex-vaimo teki niin kuin teki. Tarkoitan, että Villen tuntien ei pitäisi olla mitään syytä. :confused:

Pahoittelen viestiäni jo nyt, sillä vanhojen kaiveleminen saattaa olla Villellekin aika ikävää. Poistan viestini, jos sitä myöhemmin vaaditaan.

[Ville]

Nuo ovat "menneen talven lumia", eli ei niiden "kaivelu" enää juuri vaikuta suuntaan tai toiseen.

Ero tapahtui vuonna '96 (sai alkunsa vuoden '95 lopussa). Seitsemässä vuodessa - ja jo viidessä vuodessa vuoteen 1999 mennessä - minussa tapahtui paljon henkistä kasvua ("Siperia opettaa" :)). Silloin suurin asia, joka aiheutti erimielisyyttä (ja todennäköisesti oli ainakin osasyy siihen, miksi exäni päätti lähteä etsimään ratkaisua muualta) oli lasten hankkiminen. Sanoin '95 syksyllä hänelle, että "viiden vuoden päästä". Hänellä biologinen kello tikitti kovaa, koska hän oli runsaat viisi vuotta minua vanhempi. Ironista sinänsä, että vain hivenen yli viisi vuotta myöhemmin minulle syntyi tytär; hänellä ei (viimeisten tietojen mukaan) ole lapsia edelleenkään vaikka onkin sittemmin uudelleenavioitunut (eri henkilöön kuin siihen, jonka matkaan hän lähti).

[Tuomo]

Originally posted by Ville
Ironista sinänsä, että vain hivenen yli viisi vuotta myöhemmin minulle syntyi tytär; hänellä ei (viimeisten tietojen mukaan) ole lapsia edelleenkään vaikka onkin sittemmin uudelleenavioitunut (eri henkilöön kuin siihen, jonka matkaan hän lähti).

Näyttäisi ulkoa päin katsottuna siltä, että ex-vaimosi on tehnyt elämässään suurempia virheitä kuin sinä, mutta mistäpä minä tietysti tiedän. Ehkä exäsi on nyt onnellinen... :rolleyes:

Hollywood on muuten erittäin hyvä esimerkki alueesta, jolla asuu ihmisiä, jotka eivät vakiinnu koskaan. Säännöllisin väliajoin he vaihtavat kumppania, koska ruoho näyttää olevan aina vihreämpää aidan toisella puolella.

Valitettavasti meidänkin tuttavapiirissämme on jonkin verran erotarinoita. Välillä niitä kuunnellessa on pakko ihmetellä, onko eroavilla aviopuolisoilla - tai sitten ihan vain sillä toisella osapuolella, sillä aina vika ei ole välttämättä yhtä paljon molemmissa - yhtään järkeä päässä.

Rakkaus on siitä kummallinen ilmiö, että se tuntuu välillä vievän täysin harkintakyvyn. Jälkeenpäin sitä tietysti rupeaa kaduttamaan, mutta elämässä ei (valitettavasti) ole cancel- tai undo-näppäimiä.

Tästä syystä pidänkin itse keksimästäni elämänmotosta: "Elä niin, ettei tarvitse katua". Paitsi, että lause sisältää kaksoismerkityksen (kumpi tahansa luentatapa on oikea), se korostaa myös vastuuta. Tämä ei toki suinkaan tarkoita, että itse osaisin aina noudattaa ohjettani, mutta hyvä pyrkimys siihen suntaan kuitenkin on.

No niin, tulipas taas kehuttua itseään. Taidankin lähteä tästä kohta armeijaan... ;)

[tiajohanna]

Originally posted by Tuomo
Näyttäisi ulkoa päin katsottuna siltä, että ex-vaimosi on tehnyt elämässään suurempia virheitä kuin sinä, mutta mistäpä minä tietysti tiedän. Ehkä exäsi on nyt onnellinen... :rolleyes:
Enhän minäkään tietysti tiedä, mutta ehkä exä tuli toisiin ajatuksiin, eikä haluakaan lapsia. Se on nykyään aika tavallista.

Tästä syystä pidänkin itse keksimästäni elämänmotosta: "Elä niin, ettei tarvitse katua". Paitsi, että lause sisältää kaksoismerkityksen (kumpi tahansa luentatapa on oikea), se korostaa myös vastuuta. Tämä ei toki suinkaan tarkoita, että itse osaisin aina noudattaa ohjettani, mutta hyvä pyrkimys siihen suntaan kuitenkin on.

No niin, tulipas taas kehuttua itseään. Taidankin lähteä tästä kohta armeijaan... ;)
Mainio periaate! Kyllä olen sitten minäkin varmaan erinomainen ihminen :rolleyes:
kun yritän sitä noudattaa ;)

[Tuomo]

Originally posted by tiajohanna
Mainio periaate! Kyllä olen sitten minäkin varmaan erinomainen ihminen :rolleyes:
kun yritän sitä noudattaa ;)

Hei! Sittenhän me olemme molemmat suurettoman hienoja ja erinomaisia ihmisiä! Löytyyköhän Etusivulta muita yhtä fiksuja ihmisiä kuin minä ja Tiajohanna?

[sininen]

Originally posted by Tuomo


Tästä syystä pidänkin itse keksimästäni elämänmotosta: "Elä niin, ettei tarvitse katua".

Meidän (nimim. onnellinen aviopari kohta 30 v.) mottomme on:
"niin kuin te tahdotte toisten tekevän teille, tehkää te myös samoin heille."

Onnistuu taatusti.

Ei niin, etteikö pikku-Tuomon mottokin olisi ihan OK.

[Tuomo]

Originally posted by sininen
"niin kuin te tahdotte toisten tekevän teille, tehkää te myös samoin heille."

Tuo on erittäin hyvä motto, sillä sitä ovat opettaneet Jeesus ja toisin päin käännettynä myös Kungfutse. (Siis: "Mitä ette halua toisten tekevän teille, älkää tehkö heille.")

[Nille]

Minusta ihan hyva motto on myos se lause, jossa kehotetaan tayttamaan vuotensa elamalla eika painvastoin. Motto vaan saattaa joskus olla ristiriidassa Tuomon moton kanssa. Harvapa naita mottoja taysin noudattaakaan. Menisi elama turhan hankalaksi.

[Tuomo]

Tässä lueskelin eräänä aamuna tavalliseen tapaani Helsingin Sanomia, kun sain taas huomata, että jossain päin maailmaa on järki laukannut kauas omistajastaan.

Päivi Lipponen ja joku toinen olivat julkaisseet kirjan, jossa ruodittiin avioerojen syitä. Yhdeksi syyksi kirjassa nostettiin se, että miehet ovat liian tylsiä. Anna mun kaikki kestää! Kirjassa siteerattiin erästä naista, joka totesi, että olisi ollut kiva, jos mies olisi joskus suuttunut jostain. Silloinkin kun naisen avioliiton ulkopuolinen suhde paljastui, nainen olisi toivonut, että hänen aviomiehensä olisi suuttunut asiasta enemmän. Että silleen. :rolleyes:

Tänään aloin tämän pohjalta miettiä, kuinka pitkälle rakkaudessa on kyse tahdosta ja kuinka pitkälle tunteesta. Aikoinaan luin parturissa naistenlehdestä, että CatCatin laulaja Katja (vai oliko Virpi, kuka näistä tietää) oli muuttanut yhteen Tauski Peltosen kanssa. Tämähän on tarina, jossa minä itsekin olin mukana. Satuin nimittäin näkemään Katjan (vai oliko Virpi, kuka näistä tietää) ja Tauskin yhdessä luistelemassa Jyväskylän Yrttisuolla joskus muinaisella 90-luvulla. Tuolloin Katja (vai oliko Virpi, kuka näistä tietää) seurusteli Tauskin kanssa, vaikka tämä oli naimisissa. Sittemmin Katja (vai oliko Virpi, kuka näistä tietää) päätti lopettaa suhteen. Mutta nyt he ovat sitten kuitenkin yhdessä.

Onko rakkaus siis sellainen tunne, joka ei sitten kertakaikkiaan anna periksi vai onko siinä aina kyse myös järjellä tehdyistä ratkaisuista? Kun Katja (vai oliko Virpi, kuka näistä tietää) ja Tauski nyt muuttivat yhteen, johtuiko se siitä, että he molemmat olivat rakastaneet toisiaan kaikki nämä vuodet vai siitä, että Tauski kyllästyi edelliseen emäntäänsä ja päätti vaihtaa?

Eli onko niin, että kun ihminen elää avioliitossa, hän voikin ihan sattumalta rakastua kaupan kassalla myyjättäreen ja karata tämän kanssa Bangladeshiin ilman, että hän alunperin halusikaan näin tehdä?


Nimim. "Mitään en tiedä, mutta kysyä osaan"

[Vesa]

Tuomo otti esille ajankohtaisen aiheen. "Miehet ovat tylsiä kun eivät suutu". Luulen , että tuo johtuu "hällä väliä" mentaliteetista, joka on iskostunut niin miehiin kuin naisiinkin.
Mies on luonteeltaan animal, ja jos luonnetta ei kouluteta, niin se purkaantuu esille ja silloin karataan kaupan kassatytön kanssa vieraille maille tai maisemiin, eikä kotona oleva raskaana oleva eukko ja mankuvat paitaressu tenavat tule edes mieleen.

Kysymys on se, mikä tekee ihmisistä moraalisia ja vastuuntuntoisia ? Moraalista kauniisti puhuminen sitä ei ainakaan tee.

PS. sorry, huomasin vasta nyt, että kysymys oli esitetty asiantuntijolle. :o

[Tero]

"Onko rakkaus siis sellainen tunne, joka ei sitten kertakaikkiaan anna periksi vai onko siinä aina kyse myös järjellä tehdyistä ratkaisuista?"

Suhteissa on rakkautta ja sitten kinaa. Rakkautta tarttee olla enemmän kuin kinaa.;)

[Tuomo]

Originally posted by Vesa
Mies on luonteeltaan animal, ja jos luonnetta ei kouluteta, niin se purkaantuu esille ja silloin karataan kaupan kassatytön kanssa vieraille maille tai maisemiin, eikä kotona oleva raskaana oleva eukko ja mankuvat paitaressu tenavat tule edes mieleen.

Onko kyse siitä, että miehellä on jotain hormoneja, jotka panevat hänet tekemään typeryyksiä? Ja vain miehen aivot voivat miehen ruumiin pysäyttää?

Originally posted by Vesa
Kysymys on se, mikä tekee ihmisistä moraalisia ja vastuuntuntoisia ?

Hyvä kysymys. Mikä tekee ihmisistä vastuuntuntoisia? Sille voidaan keksiä miljoona perustetta, mikä tekee ihmisistä vastuuntunnottomia, mutta mistä vastuuntuntoisuus kumpuaa?

Originally posted by Vesa

PS. sorry, huomasin vasta nyt, että kysymys oli esitetty asiantuntijolle. :o

Olethan sinäkin naimisissa tiettävän onnellisesti. :)

[Vesa]

Originally posted by Tuomo
Onko kyse siitä, että miehellä on jotain hormoneja, jotka panevat hänet tekemään typeryyksiä? Ja vain miehen aivot voivat miehen ruumiin pysäyttää?

Tuomo. Tässä alla on kaavio miehen aivoista. Ehkä se tuo jotakin valoa kysymykseesi.

http://expage.com/huilujuttua






Olethan sinäkin naimisissa tiettävän onnellisesti. :)

Juu, niin olen. :) Juuri sen takia huomaan olevani niin vajavainen ja tietäväni niin vähän. Silti voi olla onnellinen.

[Tero]

:rolleyes:

[kd]

Akoille pitää näytellä oikein macho-miestä; pitää hakata rintaansa kuin gorilla, mekastaa ja hyppiä kuin simpanssi ja keikailla kuin kukko, sellaisesta he tykkäävät vaikka kuinka väittävät arvostavansa huumorintajua. Jos pienintäkään vihjettä epäuskollisuudesta on, pitää nostaa hirveä meteli, juoda pää täyteen kossua ja antaa kunnolla selkään. Sitten tulee kunnon sopu kunhan sen saa anteeksi.
Jos tuollaiseen menoon ei ole taipumuksia, on parasta olla runsaasti rahaa, eiköhän sitten ala fluksi käydä.

[cosmichd]

Noo, suhtautuminen miehen tempauksiin riippuu kuun vaiheista...tiettyyn aikaan on flaksia apinamaisella testosteronipommilla, sitten taas sellaisella tasaisemmalla, pitkän suhteen miehellä.

Näitä on tutkittu.

[Malla]

Mitä jos kuvailisi avioliittoa leikiksi johon ryhtyy. Toiset hyppäävät leikistä ulos jos joku asia menee pieleen tai ei tunnu mukavalta.
Kysymys on kuitenkin "commitmentista" (se on niin hyvä sana etten keksi parempaa suomeksi). Siis ei pelkkää tunnetta vaikka sekin on tärkeätä.

Leikissäkin tarvitaan sääntöjä ja huumorintajua ja tahtoa. Leikistä tulee juuri niin jännä kuin pelaajat haluavat, riippuen osapuolten myötävaikutuksesta ja paneutumisesta aiheeseen. Siinä leikin melskeessä voi tapahtua monenlaista, mikä koettelee rahkeita, mutta sitten on hauskoja, ihania hetkiä ja yllätyksiä, pettymyksiä ja iloja....

Toisinsanoen koskaan ei ole takeita mistään, mutta se onkin kiinnostavaa ja tosi elämää, aillä kuka nyt yksin viitsisi pelata aina...
:laugh: :D :glasses: :cool:

[Pyry Vainio]

Miksi yleeensä oletetaan mies syylliseksi avioeroon. Asiahan voi olla ja usein on aivan toisin. Samoin suomalainen perheväkivaltakeskustelu koskee aina pelkästään miestä väkivaltaisena perhesuhteessa. Myös tämä voi olla ja toisinaan on aivan toisin.

[cosmichd]

Kysymys on kuitenkin "commitmentista" eli sitoutumisesta. Sitoutuu toiseen ihmiseen, kaunis sana, eikö?

[Ville]

Mielenkiintoinen vivahde-ero noilla sanoilla "sitoutuminen" ja "commitment". Jostain syystä sanassa "sitoutuminen" on minusta vähän negatiivinen sävy kun taas "commitment" on positiivinen sana.

[Tuomo]

Ville: Minun korvassani sitoutuminen ja commitment kuulostavat tasavahvoilta. Mutta kyse on aina henkilökohtaisista vivahteista. Toisin sanoen kieli ei ole koskaan absoluuttista, vaan tarkoittaa kullekin ihmiselle vähän eri asioita.

Kysyisin Mallalta tuosta avioliiton leikistä. On nimittäin sellaisiakin ihmisiä, jotka ovat useasti naimisissa, mutta eroavat aina. Mikä saa siis ihmisen käymään elämässään läpi esimerkiksi kolme tai neljäkin avioliittoa? Jos kerran ihminen ei ole halukas sitoutumaan avioliittoon, mikä saa hänet kuitenkin ryhtymään siihen yhä uudelleen ja uudelleen?

[Malla]

Minunkin mielestäni sana "commitment" sisältää positiivisemman, vapaa-ehtoisemman sävyn kuin "sitoutuminen", joka kuulostaa niin ankaralta.

Tuomo, kysymykseesi vastaan että ehkä hormonit ja luja usko uuteen mahdollisuuteen.

[Nille]

Saksassa erosi yksi julkkispariskunta. Mies oli tunnustanut pettäneensä vaimoaan tämän raskauden aikana. Avioliitosta oli ennestään yksi lapsi. Toisen lapsen synnyttyä pari otti avioeron, sillä vaimo ei antanut anteeksi miehen uskottomuutta.

Miten olisi arvokonservatiivi ratkaissut asian? Oliko ero tässä tapauksessa moraalitonta?

Tässäkin tapauksessa mies ja nainen erosivat "ystävinä" (ainakin julkisesti).

[Tuomo]

Originally posted by Nille
Miten olisi arvokonservatiivi ratkaissut asian? Oliko ero tässä tapauksessa moraalitonta?

Arvokonservatiivi ei voi päättää toisten puolesta, onko uskottomuus syy erota vai ei. Se on jokaisen omassa harkinnassa. Joissain tapauksissa avioliitto voi kestää uskottomuudenkin, toisissa taas ei.

En usko, että tällaisissa tapauksissa pari voisi erota "ystävinä". Jos he olisivat vielä ystäviä, miksi he olisivat eronneet? Vailla kokemuksen häivääkään voisin todeta, että jos minä olisin naimisissa ja vaimoni pettäisi minua, tuskin kovin lämpimillä ajatuksilla häntä sen jälkeen ajattelisin.

Toisaalta olen myös sitä mieltä, etteivät suoraselkäiset ihmiset petä toisiaan. Erään tuttuni mies totesi aikoinaan tutulleni, että jos hän joskus tuntee tarvetta pettää vaimoaan, hän mieluummin jättää tämän saman tien kuin alkaa elämään kaksoiselämää. Minusta se on lopulta paljon suoraselkäisempi ratkaisu kuin yrittää uskotella vaimolleen, että mitään ei ole tapahtunut ja silti käydä vieraissa koko ajan.

Nämä jutut ovat aina hieman monimutkaisia. Mutta vastuuntuntoisuutta kaivataan silti aina. Uskoisin, ettei sellaisiin "viidettä kertaa naimisissa" -tyyppeihin oikein voi luottaa millään tasolla. Esimerkiksi Seppo "Sedu" Koskinen totesi joskus NYT-liitteessä, että hän asui kerran avoliitossa naisen kanssa. Haastattelussa Koskinen totesi, ettei hän jaksanut pitkään "leikkiä kotia", vaan nosti kytkintä aika nopeasti. Avoliitosta taisi jäädä jälkeen lapsi ja petetty avovaimo. En voi ymmärtää tuollaisia miehiä, jotka ensin lupaavat tyttöystävälleen kuun taivaalta ja häippäsevät sitten kuitenkin seuraavalla oven avauksella.

[Nille]

Tuomo, tuo menee nyt hiukan asian vierestä. Kysyin, miten henkilö jolla on konservatiivinen arvomaailma, olisi toiminut tilanteessa. Se on eri asia kuin "muiden puolesta päättäminen".

Tuo ystävinä eroaminen tarkoittaa sitä, ettei ainakaan nainen suostu sanomaan pahaa sanaa miehestään.

[Tuomo]

Originally posted by Nille
Tuomo, tuo menee nyt hiukan asian vierestä. Kysyin, miten henkilö jolla on konservatiivinen arvomaailma, olisi toiminut tilanteessa.

En minä osaa sanoa. En tunne tapauksen taustoja, en tarkempia yksityiskohtia. Joissain tapauksissa pettäminen ei ole hyvä syy erota, toisissa taas on. Riippuu siis hyvin paljon tapauksesta. Onko pettäminen ollut pitkäaikaista vai lyhytaikaista, miten syvällistä pettäminen on ollut ja niin edelleen.

Voisin vastata kysymykseesi vain kokemalla samantapaisen tapauksen itsekin.

[Leena]

Tuo ystävinä eroaminen tarkoittaa sitä, ettei ainakaan nainen suostu sanomaan pahaa sanaa miehestään.

Nille osui avian naulan kantaan. Minulla on useampiakin eronneita tuttavia, jotka ovat eronneet ystävinä, mutta mies on puhununut pahaa ex-vaimonsa selän takana. Poikeuksia tietenkin löytyy.
Lähipiirissä olemme saaneet kokea aika yllättävän jutun: pian eron saava pari ei puhu pahaa toisistaan, vaan toteavat tulevansa toimeen paremmin kavereina, kuin avioparina, mutta miehen vanhemmat käyttäytyvät tosi lapsellisesti. Eivät suostu edes tervehtimään pian ex-miniäänsä. Tytön vanhemmat taas puolestaan jopa soittelevat joskus tulevalle ex-vävylleen.

[Marianne]

Ystävinä erotaan kun ei toista vainota.:devil: Niin minä ainakin asian päättelen, kumpikin "Move on". Kohta taitasi minullakin olla miehen vaihto aikataulussa, mutta tästä nykyisestä onkin vaikea päästä eroon.:devil:

[Leena]

Marianne, ethän kai vielä suunittele miehen vaihtoa? Ei ne miehet niin vähästä kulu, vaikka kyllä suomalaisvaimon perässä on tavallista vaikeampi pysyä;)
Meillä tulee ensi vuonna 30 vuotta toistemme kestämistä täyteen. Olen suunitellut, jos nyt 20:n vuoden päästä arvioisin uudelleen, onko Nallekarhuni pitämisen arvoinen.:D
Löytyykö täältä ketään, kuka on kestänyt siippaansa jo yli 30-vuotta?

[Marianne]

Leena, ei ole nyt aikomus vaihtaa nuorempaan. Vaikka jo muutaman kerran olen niin tehnyt. :p Tämä nykyinen osaa pitää minut kurissa. :rollin: Ja ollaan mekin oltu jo yhdessä sitten 80luvun.

[Vesa]

Vai suunnittelee ne rouvat laittaa ukkonsa kierrätykseen. No, voihan sitä aina hekumoida tuollaisilla ajatuksilla. Noita vietävän kaksvitosia on kuitenkin roppakaupalla vikittelemässä teidän isäntiänne, joten on hyvä pitää ainakin toinen silmä auki ettei vaan itse joudu yllättäen kierrätykseen. ;)

[Ailuli]

Tosi hassua Vesa! Tulis vaan joku kaksvitonen ja veis, toisi varmaan tippa silmassa takaisin parin kuukauden kuluttua!!! Minulla ainakin on sen verran "high maintenance" ukkeli.
Joo, en kylla vaihtaisi nuorempaan tai mihinkaan muuhunkaan, on sen verran investoinut tahan suhteeseen etten kylla jaksaisi uudelleen opettaa ja opetella toisille tavoille.
Jos tarvetta tulisi, niin varmaan vaan ottaisin jonkun toyboyn kayttoon silloin talloin....

Aila

[Zzeus11]

Oh boy !

[Leena]

Ailuli, ai, on sinullakin tuollainen "high maintenance" puoliso taakkana.;)
Ei meidänkään Nallekarhun kanssa kukaan 25-kesäinen pitkään pärjäisi. No, itse olen piloille hemmotelut. Korjaan puurokupit pöydältä ja farkut lattialta. Itse kyllä puuronsa keittää ja lopultakin, vuosikymmenien ja monien katkerien sanojen jälkeen, poimii likaiset kalsarinsa kylpyhuoneen lattialta ja pudottaa ne pyykkikoriin. Pesemisen suoritan yleensä minä.
Ei minullekkaan mitkään pojankolpakat kelpaisi, ei kukaan osaa rutistaa minua niin hellästi, kun oma ukkelini.:D

[Vesa]

Originally posted by Ailuli
Tosi hassua Vesa! Tulis vaan joku kaksvitonen ja veis, toisi varmaan tippa silmassa takaisin parin kuukauden kuluttua!!!
Aila

Ailuli, no jos toisi, niin toinen olis jo viemässä toiseksi pariksi kk. ja niin edelleen. Hyvinkoulutetuista ukkomiehistä on huutava pula, ettäs tiedätte. :)

[momma]

34 vuotta yhdessä tulee huomenna. Meillä on vähän toisin päin. Nimittäin että minussa on ollut sietämistä Popalle. Mutta ei ole kertaakaan uhannut ulos heittää. On niin kultanen ja hyvä luontonen.

[Leena]

No, ei kai Popa tuollaista mestarikokkia mihinkään laskisi;)
Kaunista ja onnekasta 34-vuotis hääpäivää!
Teidänkaltaiset avioparit ovat hyvänä esimerkkinä nuorisolle!

[Ville]

Nille:
Saksassa erosi yksi julkkispariskunta. Mies oli tunnustanut pettäneensä vaimoaan tämän raskauden aikana. Avioliitosta oli ennestään yksi lapsi. Toisen lapsen synnyttyä pari otti avioeron, sillä vaimo ei antanut anteeksi miehen uskottomuutta.

Miten olisi arvokonservatiivi ratkaissut asian? Oliko ero tässä tapauksessa moraalitonta?Lasten ollessa kuvassa mukana tuollainen tilanne on tosi hankala, mutta muuten minun mielestäni uskottomuus on riittävä syy avioeroon. Riippuu tietenkin ihmisistä, mutta minusta se on luottamuspetos, josta minä en ainakaan henkilökohtaisesti voisi selvitä riittävästi jatkaakseni yhteiseloa.

[sininen]

Originally posted by Leena
Löytyykö täältä ketään, kuka on kestänyt siippaansa jo yli 30-vuotta?
Leena, kysy uudestaan elokuun 25.päivänä ;)

[Leena]

Palataan asiaan kolme päivää ennen meidän isännän syntymäpäivää.;)

[Tuomo]

Originally posted by Marianne
Leena, ei ole nyt aikomus vaihtaa nuorempaan. Vaikka jo muutaman kerran olen niin tehnyt. :p

Ilman hampaita tai sarvia kysyn uteliaana: onko tämä nykyinen ensimmäinen, toinen vai kolmas avioliittosi?

[Tuomo]

Originally posted by Leena
Ei minullekkaan mitkään pojankolpakat kelpaisi, ei kukaan osaa rutistaa minua niin hellästi, kun oma ukkelini.:D

Karle on minustakin tosi hyvä tyyppi. Jos ottaisit tilalle jonkun 25-vuotiaan adoniksen, niin eihän se osaisi keskusteluissakaan sanoa kuin: "Uh... I don't know." Ei se järki ja ulkonäkö mene miehilläkään aina käsi kädessä. Siksi olenkin niin ruma! :D

[Tuomo]

Originally posted by Ville
Riippuu tietenkin ihmisistä, mutta minusta se on luottamuspetos, josta minä en ainakaan henkilökohtaisesti voisi selvitä riittävästi jatkaakseni yhteiseloa.

Esimerkki elävästä elämästä: vaimo oli pettänyt miestään avioliiton aikana ainakin kerran tai kahdesti. Vasta se viimeinen kerta johti eroon. Meni kuukausi tai pari ja vaimo aneli miestään ottamaan hänet takaisin. Mies ei heltynyt: luottamus oli lopulta kadonnut.

[Malla]

Leena:
Löytyykö täältä ketään, kuka on kestänyt siippaansa jo yli 30-vuotta?

Joo, me on Lokarin kanssa kestetty 37 vuotta! - Huokaus -
En mä nyt enää vaihtaisi mihinkään kun on kestetty näin kauan ja tuntuu aina vaan paremmalta vaikka ei Lokari vieläkään ole oppinut että shortseja ei tiputeta jalasta suoraan lattialle riisuttaessa :eek:
(Ymmärrän sinua, Leena :D)
(Puolustuksen puheenvuoro: shortsit on helppo nostaa aamulla takaisin jalkaan samasta paikasta astumalla niiden sisään :shock: )

[Tuomo]

Hmmm... Minä en jätä vaatteitani koskaan lattialle, mutta työpöytäni on toisaalta aina varsin sotkuinen. Jos minulla olisi vaimo, hän todennäköisesti nalkuttaisi siitä. Ihmiselämä on liian lyhyt jatkuvaan siivoamiseen!

[Malla]

Originally posted by Tuomo
Ihmiselämä on liian lyhyt jatkuvaan siivoamiseen! [/B]

Jep, Tuomo, siihenkin sitä huumorintajua tarvitaan!

[Tuomo]

Nalkuttaa on muuten vähän halventava verbi. Eivätkös Etusivun naiset, kuten esim. Malla, vain ystävällisesti ja lempeästi toru miestään?

[Leena]

Nalkutan tai torun tosi harvoin, mutta elekieltä käytän sitäkin useammin. Yksi "evil eye" ja Karle tietää sanomattakin, mistä on kyse.:devil:

[Tuomo]

Originally posted by Leena
Yksi "evil eye" ja Karle tietää sanomattakin, mistä on kyse.:devil:

Jos Karle - Persianlahden sodan veteraani - säikähtää Leenan 'evil eye'-katsetta, olisikohan GWB:n pitänyt lähettää sittenkin Leena Irakiin. Olisi Leena vain kävellyt Sattamin palatsiin ja mulkaissut kerran diktaattoria. Olisi Sattamikin lähtenyt pakoon niin, että tomu pöllyää.

[Vesa]

Originally posted by Leena
Nalkutan tai torun tosi harvoin, mutta elekieltä käytän sitäkin useammin. Yksi "evil eye" ja Karle tietää sanomattakin, mistä on kyse.:devil:

Onnittelut , Leena ! Mielestäni olet saavuttanut Master tason kommunikoinnissa ja myös auktoriteetissa. Etupäässä katseella minäkin hoitelen asioita.. ;) :rollin: Opin tuonkin jo armeijassa. :laugh:

[Malla]

Originally posted by Tuomo
Nalkuttaa on muuten vähän halventava verbi. Eivätkös Etusivun naiset, kuten esim. Malla, vain ystävällisesti ja lempeästi toru miestään?

Niin, nalkutus on ikävää ja kuitenkin siihenkin syyllistyn tarvittaessa :devil:
Olen kuitenkin aika kipakka kun suutun, ja sitten lepyn heti. :saint:

[Leena]

Voi, kun saisinkin Saddamin eteeni. On minulla muitakin taitoja, kuin vain "evil eye", osaan repiä vaattaita riekaleiksi ja ruuan heitossa olen huippuluokkaa. En siis keitossa vaan heitossa:D

Joskus hamassa nuoruudessa, ennen kuin pääsin masterin tasolle noissa "evil eye"-jutuissa kokeilin paria muuta sotatekniikkaa.
Esikoisen olessa pikkuruinen, lupasi Karle kerran syöttää hänet yöllä. Keskellä yötä heräsin vauvan itkuun. Karle istui nojatuolissa tuttipullo kädessään täydessä unessa ja vauva huusi kurkku suorana lattialla. Hyökkäsin kuin naaras tiikeri. Sain kiinni Karlen paidankauluksesta ja repäisin paidan kahtia. Ihan totta, voimia kyllä löytyy mihin vaan, kun tarpeeksi pillastuu.;)
Muutamia vuosia myöhemmin: olin kotiäitinä kolmen pienen lapsen kanssa. Ajattelin ilahduttaa miestäni ja laitoin hänen mieliruokaa (sellaista helppoa, purkkeja auki jne.). Soitin töihin varmistaakseni, että hän tulee ruoka-aikana kotiin. Juu, kuulema tulee. Kello tuli 6, sitten 7..... Joskus kymmenen maita saapui urho iloisena kotiin. Oli ollut steikkiä syömässä jonkun kaverinsa kanssa. Ei ehtinyt perääntyä eikä puolustatua hyökkäyksestäni. Spaghetti lensi kattoon, lattialle ja suurin osa mieheni uniformun päälle. Naamakin oli kuin veritaistelun jäljeltä :eek:
Ja minä en siivonnut, no madam, sai lurjus vielä lisää rangaistusta ;)
No, muuten olenkin kohdellut häntä hellästi ja hyvin
Kai minäkin olen kipakka, kun suutun, mutta lepyn myös yleensä heti.

[momma]

Leena. Meidän talossa on "furry eyebrow". Sama teho. Ei tarvitse kun antaa popalle vähän "furry eyebrow" niin tietää että on parempi olla kiltisti.

[Tuomo]

Teidän konstinne kuulostavat taloudellisilta. Jotta minä saan sanomani kuuluviin missä hyvänsä tilanteessa, on siihen käytettävä aina valtava määrä sanoja. Minulla ei ole mitään katseen mahtia. Se johtuu varmaan auktoriteetin puutteesta. :D

[Tuomo]

Originally posted by Leena
Naamakin oli kuin veritaistelun jäljeltä :eek:

Onneksi en ollut paikalla näkemässä. Olisin voinut järkyttyä pahanpäiväisesti.

[tiajohanna]

Leadership is practiced not so much in words as in attitude and in actions.

[Leena]

Voi ei, nyt tulee minulle tunne, että annan miehestäni ihan tohvelisankarin kuvan.
Päinvastoin, kyllä meilläkin kukko kiekuu ja kana kuuntelee (ainakin joskus);)

[Tuomo]

Originally posted by Leena
Päinvastoin, kyllä meilläkin kukko kiekuu ja ka