tiajohanna
29 November 2004, 22:10
Hurjia kuvia Aftonbladetissa (http://www.aftonbladet.se/vss/nyheter/story/0,2789,568382,00.html)
Heinäsirkat kiusaavat, näin sanottiin päivän Hesarissa:
Miljoonat heinäsirkat piinasivat maanantaina turisteja Kanarian saariin kuuluvalla Fuerteventuran saarella. Uusi heinäsirkkaparvi saapui saarelle varhain maanantaina, ja se peitti noin miljoonan neliömetrin suuruisen alueen, viranomaiset kertoivat.
Heinäsirkat ovat olleet Kanarian saarten kiusana viime aikoina. Aiemmin maanantaina viranomaiset kertoivat, että saarille torstaista lähtien saapuneet ensimmäiset sirkkaparvet oli jo saatu kuriin. Fuerteventuran lisäksi sirkat ovat vaivanneet etenkin Lanzarotea. Heinäsirkoista annettiin viime viikolla erityinen varoitus Kanarian saarilla.
Heinäsirkkaparvet ovat tuhonneet viljasatoja Länsi-Afrikassa, missä on YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön FAO:n mukaan meneillään pahin sirkkainvaasio yli kymmeneen vuoteen.
Kimppu
05 January 2007, 19:38
HS: Vuokranantajat kiusaavat eläkeläisiä ulos kodeistaan Espanjassa
Elinikäiset vuokrasopimukset takaavat iäkkäille halvat vuokrat keskikaupunkien arvoalueilla
http://i13.tinypic.com/4dqbpn7.jpg
Fernando de Gregorion asunto sijaitsee vanhan Barcelonan viihtyisän kävelykadun varrella.
BARCELONA. Fernando de Gregorio kiskoo kerrostalonsa alaovena toimivan raskaan rautaristikon auki Barcelonan vanhassa kaupungissa. Vuokranantaja, joka omistaa koko talon, asennutti sen moukaroituaan ensin aulan säpäleiksi.
"Eräs iäkäs rouva joutui muuttamaan pois, koska hän ei olisi itse jaksanut avata tätä", 76-vuotias de Gregorio huokaa.
Silloin tällöin vuokranantaja katkaisee sähköt ja veden. Hänen palkkaamansa apuri on hajottanut porraskäytävän lamput, iskenyt askelmiin nauloja pystyyn, soitellut öisin häiriösoittoja, kasannut ulosteita de Gregorion oven eteen ja kiskonut hänen postilaatikkonsa ja ovipuhelimen seinästä.
Ränsistyneen talon portaikko ei ole aikoihin nähnyt remonttimiehiä. Hissin asentamisesta asukkaat eivät edes unelmoi.
Asukkaita on jäljellä neljä, asuntoja on 13.
"Tätä kestää kunnes joko vuokranantaja kuolee tai minä kuolen", de Gregorio ennustaa olohuoneessaan.
Hän on yksi Espanjan tuhansista eläkeläisistä, joita pelotellaan muuttamaan uusien sijoitussuunnitelmien tieltä.
Syynä on heidän vanhanaikainen, eliniäksi solmittu vuokrasopimus. Omistaja voi purkaa sen ainoastaan, jos vuokra jäisi maksamatta tai rakennus todetaan asuinkelvottomaksi.
Likainen peli on jatkunut jo muutaman vuoden ajan. Sen syynä ovat Espanjan kuumentuneet asuntomarkkinat.
De Gregorio arvelee, että heidätkin yritetään savustaa, koska omistaja haluaa pilkkoa asunnot pienemmiksi, kunnostaa ne ja vuokrata moninkertaisella hinnalla. Tai ehkä tilalle kaavaillaan hotellia.
Asunto on ollut de Gregorion perheen kotina vuodesta 1973. Lakia on sittemmin korjattu vuokranantajia tyydyttävämmäksi. Vanhan ajan vuokria sallittiin hitaasti hivuttaa lähemmäs markkinahintaa. Silti de Gregoriokin maksaa valtavasta 200 neliön asunnostaan yhä vaivaiset 188 euroa kuussa.
Pitkä uurastus kokkina takaa hänelle espanjalaisittain muhkean 1 300 euron eläkkeen, josta riittää lastenkin perheille.
"Minähän en lähde omasta kodistani. Asuntotilanne on huono, ja missä meillä olisi paremmat ja rauhallisemmat olot kuin täällä? Säästän itseltäni naapurin lasten itkut, yläkerran tuolien kolistelut tai sinne tanssimaan saapuvat vieraat", de Gregorio puuskahtaa.
"Jos omistaja tulisi ja tarjoaisi toista asuntoa tai sen hintaa, vaikka 70 miljoonaa pesetaa [420 000 euroa], niin kiinni veti."
Vuokralakien kääntöpuolena Espanjassa on yli kolme miljoonaa sijoitusasuntoa tyhjillään. Omistajat eivät uskalla tarjota niitä vuokralle.
Katalonian aluehallitus ilmoitti joulukuussa uusista rajuista toimista asuntotilanteen parantamiseksi: tyhjiä asuntoja pakotettaisiin ja pakkolunastettaisiin vuokrattavaksi. Kiusaamisesta taas voisi rapsahtaa 900 000 euron sakko.
Barcelonan vanha kaupunki on perinteisesti tunnettu pienituloisten kaupunginosana. Nyt vilkkaalla ostoskadulla popmusiikki jytää vaatekaupoista ja matkailijat yrittävät löytää nähtävyyksille.
Kiusaamistapaukset ovat täällä yleisempiä ja räikeämpiä kuin muualla Espanjassa. Olympialaisista alkanut kaupungin kauneusleikkaus on arvostelijoiden mukaan johtanut siihen, että Barcelona myydään hotelleille ja designravintoloille asukkaiden kustannuksella.
De Gregorio katsoo, että hänellä on oikeus kotiinsa ja kaupunkiinsa.
"On häpeällistä, että vanhuksia kohdellaan kuin koiria. Olemme kurkkuamme myöten täynnä sijoittajia Madridissa, Barcelonassa, Zaragozassa, Sevillassa, kaikkialla. Emme saa pelätä. Jos heille ei panna jarruja, niin – –", hän sanoo päätään pudistellen.
Vuokralaisten väsytystaistelu on luonut odottamattomia liittolaisuuksia. De Gregorio on saanut apua paikallisesta talonvaltaajien Asuntosissit-neuvontaryhmästä. "Oikeusavun lisäksi tarjoudumme asettumaan eläkeläisten tueksi asumaan uhattuja taloja", kertoo sissien toimistossa päivystävä Ada Colau.
Heidän luokseen löysi myös virkamiehenä kansanterveyslaitoksella työskentelevä ja mahdollista laitonta häätöä vastaan kamppaileva Teresa Puig Pujol. Hän on vuokrannut 40 neliön rappeutunutta vinttiasuntoa Barcelonan ydinkeskustassa yli kaksi vuosikymmentä ja maksaa siitä 190 euroa, joka on noin kolmasosa markkinahinnasta.
Vuokraisäntä, paikallinen pastori, ilmoitti, ettei asunto ole hyväntekeväisyysjärjestö. "Joudun muuttamaan kimppakämppään. Ei taida olla vaihtoehtoja", Puig Pujol, 52, valittaa.
Kimppu
11 March 2007, 14:10
HS: Paikka auringossa
Kuusikymppiset elävät Espanjan Aurinkorannikolla eläkeläisunelmaansa. Mutta pelkkä valo ja lämpö eivät riitä, kun ikää on kertynyt kahdeksankymmentä ja risat. On ajateltava palvelutaloja, vanhainkoteja, hautaustestamentteja ja kuolemaa.
http://img239.imageshack.us/my.php?image=vanhatxg6.jpg
Maija Selmo ja Toini Mäkipää ovat yhä innokkaita ulkoilijoita. Fuengirolassa lomaileva Kaarina Roivainen käy aamupäivisin ulkoiluttamassa perhekoti Helenan asukkaita.
Costa del sol. Tästähän kaikki unelmoivat: edessä vihreä Välimeri, taivaalla keltainen aurinko ja tiedossa virkeä vanhuus.
Toini Mäkipää, 80, Maija Selmo, 87, ja Kaarina Roivainen istuvat penkillä Fuengirolan rantakadulla ja nauttivat auringosta. Se on suuri ja lämmin, juuri sellainen, josta suomalaiset pitävät. Ohikulkijat eivät kiinnitä naisiin huomiota. Eläkeläisiä, niitähän Espanjassa riittää.
Kun kolmikko lähtee askeltamaan eteenpäin, Roivainen tarttuu Selmoa ja Mäkipäätä kädestä. Heitä ei voi päästää enää yksin suojatien yli.
Selmon ja Mäkipään tarinat muistuttavat toisiaan, ja samanlaisia löytyy Aurinkorannikolta lisää: vuosikymmenet työtä ja lopulta odotettu elämä etelän lämmössä. Mutta sitten käy niin kuin joskus käy. Yksin asuminen ei enää sujukaan, mutta Suomeenkaan ei tee mieli palata. Kaikilla ei ole edes paikkaa, johon palata.
Roivainen saattaa suojattinsa valkoiseksi rapattuun huvilaan Los Bolichesin kaupunginosan laitamille.
Se on perhekoti Helena.
Roivainen lähtee ja lupaa palata seuraavana päivänä. Hän on miehensä kanssa talvea paossa ja tekee ajan kuluksi vapaaehtoistyötä.
"Samaa minä teen Sotkamossakin. Ulkoilutan vanhuksia ja toimittelen asioita."
Helenassa valmistellaan lounasta. Helena Tanskanen auttelee kodin kahdeksaa asukasta, kohentelee tyynyjä, toimittaa istumaan parempaan tuoliin ja valvoo, että hyväjalkaiset eivät pääse livahtamaan portista karkuteille.
Tanskanen tuli Fuengirolaan 13 vuotta sitten. Asukkaat ovat vaihtuneet vuosien mittaan, mutta perhekotina Helena on pysynyt kaiken aikaa. Tanskanen on tarkka nimityksistä. Hänen yrityksensä ei ole hoivakoti eikä vanhainkoti vaan perhekoti.
"Elän täällä mummojen ja pappojen kotona", Tanskanen selittää.
Kaikki asukkaat ovat suomalaisia. Joukossa on sodan jälkeen syntyneen ensimmäisen suomalaisen siirtokunnan jäseniä, 1960-luvulla etelään muuttaneita ja 1980-luvun muuttoaallon tuomia. Yksi asukkaista on asunut Espanjassa 59 vuotta.
Joukossa on dementikkoja, huonosti liikkuvia, toipilaita . . .
Jaakko Kunttu, 73, istuu ikkunan ääressä ja lukee Uutta Fuengirolaa. Se on yksi Aurinkorannikon neljästä suomalaisesta ilmaislehdestä.
Ei hän erityisemmin suunnitellut päätyvänsä elämänsä loppuvuosiksi Espanjaan. Niin vain kävi. Kunttu teki toimittajan töitä 1950-luvun lopussa Helsingin Sanomien ulkomaantoimituksessa, lähti pitkälle stipendimatkalle Neuvostoliittoon ja Kiinaan ja palasi Suomeen. Kun vaimo kuoli ja työ vaihtui työkyvyttömyyseläkkeeseen, Kunttu päätti lähteä katsastelemaan paikkoja ja on yhä sillä matkalla. Hän on asunut Espanjassa jo 19 vuotta.
Paluuta hän ei ole ajatellut. Se on liian pelottavaa.
"Suomessa kaikki on kylmää, ilma ja ihmiset. Eikä minulla ole siellä sukua eikä tuttaviakaan. Yksi veli vain, joka hänkin tekee kuolemaa."
Nurkkahuoneen asukas on huonolla tuulella. Häntä kiinnostaa juuri nyt vain eutanasia, mutta Tanskanen tarjoaa syötävää. Perunoita, vihanneksia ja paistettuja pikkukaloja.
"Silakoita", Tanskanen maanittelee.
Eino Oikarinen, 82, on jo syönyt ja palaa yksiöönsä, joka on kerrostalossa tien toisella puolen. Siellä asuu perhekodin hyväkuntoisimpia asukkeja. Oikarinen tuli Fuengirolaan muutama kuukausi sitten, kun poika houkutteli. Kainuussa on kylmä, ja pojan mielestä isän on hyvä olla pahimmat talvikuukaudet lämpimässä.
"Poika on entinen lentäjä. Niitä on täällä paljon."
Oikarinen panee humppalevyn soimaan. Päivät ovat pitkiä ja aina samanlaisia. Parin tunnin kuluttua on kahvi, illalla iltapala ja sitten voi katsoa televisiosta hetken suomalaista ohjelmaa. Oikarinen ei oikein osaa päättää, haluaako hän olla Aurinkorannikolla vai kotona Kainuussa. Missään ei ole oikein hyvä. Parasta olisi, jos vaimo olisi terve, mutta hän ei parane koskaan.
"Se oli paha hetki, kun huomasin, että vaimo ei enää tunne minua", Oikarinen sanoo ja nielaisee.
Ja vielä yksi tarina. Kun Salme Lindfors, 82, työntää rollaattorinsa kotitalonsa ovesta Plaza Andalucialle Torremolinosin keskustassa, hänen entreensa huomataan heti. ¿Qué tal, Salme? Miten voit?
Kantakahvilan henkilökunta työntää tuoleja sivuun, jotta Lindfors pääsee mieleiselleen paikalle. Pöytään kiikutetaan heti tavallinen, lasi tintoa ja lempitapas, miniannos ensalada Russoa. Lindfors nakkaa turkin selkänojalle. Ulkona on 21 astetta, mutta ilma tuntuu kumman kalsealta.
Lindfors on asunut melkein 40 vuotta Espanjassa, eikä hän ujostele puhua menneistä tai arvioida tulevia. Menneisyys on ollut värikästä, mutta tulevaisuus näyttää aika harmaalta, sillä kaikkialla kuollaan. Suomen ystävät ovat kuolleet. Tammikuussa kuoli kolme tuttavaa.
"Minäkin ajattelen usein öisin kuolemaa. En osaa päättää, pitäisikö minun jäädä Espanjaan vai palata Suomeen. En tiedä, tarkenisinko siellä enää talvella. Mutta jonakin päivänä Nurmi-Tuomas tulee, ja asia on sitten selvä. Serkku hoitaa loput."
Mutta menneisyydestä on paljon hauskempi kertoa. Ja Lindfors kertoo, miten hän kirjoitti ylioppilaaksi pärevalkean valossa Mikkelissä, ryhtyi toimittajaksi, kiersi maailmaa ja tanssi 59-vuotiaana Porvoon Seurahuoneella niin, että lattia jytisi.
Etelään hän tuli toisen miehensä, leipätehtailija Lindforsin kanssa, joka halusi Espanjaan, kun muutkin lähtivät. Mies kuoli, ja Salme Lindfors jäi, vuokrasi huoneistojaan ja viihtyi.
"Viimeinen mies oli minua 11 vuotta nuorempi. Ajattelin, että tuo mies hautaa minut. Kissan viikset, mies sai munuaisvian, ja minä jouduin hautaamaan hänet. Ystävättäret sanoivat, että ota vielä neljäs. En minä ota."
Tässä välissä on syytä esitellä vielä Taimi Raukio, 68, joka tulee asioilta kaupungilta.
"Taimi on minun oikea käteni. Hän hoitaa minua ja huusholliani, tulee paikalle, kun minua huippaa, ja käy kanssani pankissa ja ostoksilla, siivoaa ja pyykkää", Lindfors esittelee ja elehtii niin määrätietoisesti, että tarjoilija tuo Raukiollekin heti lasillisen.
Taimi Raukio on ollut jo 18 vuotta monen muunkin Torremolinosissa asuvan suomalaisen ikäihmisen tuki ja turva. Hän pesee ikkunat, käyttää lääkärissä ja istuu vahtimassa huonokuntoista puolisoa, kun parempikuntoinen käy asioilla. Raukion vanhin autettava on 100-vuotias mies. Vaimo on vain 92-vuotias.
Aurinkorannikon suomalaisten kotipalvelut pyörivät pitkälti Raukion kaltaisten turvin. Espanjan suomalaiskaupunkeihin on muuttanut vuosien mittaan yrittäjiä, jotka tarjoavat siivous- ja kuljetusapua, käyttävät asioilla ja tulkkaavat tarvittaessa, mutta vanhat konkarit luottavat perinteisesti naapuriapuun. Sitä tarvitaan ja sitä tarjotaan. Naapurit auttavat kykyjensä mukaan iäkkäämpiä ja sairaampia. Kymmenien yhdistysten ja kerhojen puuhamiehet katselevat omiensa perään. Suomalaisella seurakunnalla on 150 vapaaehtoista seurakunta- ja diakoniatyössä.
Espanjassakin erotaan, tapellaan, juodaan liikaa, kärsitään mielenterveysongelmista samoin kuin Suomessakin. Elämä auringossa ei suojaa vastoinkäymisiltä.
Eikä vanhenemiselta.
Jossakin vaiheessa jokainen joutuu päättämään, missä hän haluaa viettää viimeiset vuodet. Suomessa vallitsee virallinen yksimielisyys siitä, että paras paikka on oma koti, olipa kunto mikä tahansa. Niin ajattelevat Aurinkorannikon asukkaatkin.
Mutta missä koti sitten on?
Taimi Raukiolle asia on aivan selvä. Kun hänestä tulee, sitten joskus, riittävän raihnainen, hän palaa Suomeen ja menee kiltisti kotikuntansa palvelutaloon.
Salme Lindfors ei osaa päättää. Hän kävi kesällä Suomessa, asui hotellissa Mikkelissä ja ajatteli, että voisihan sielläkin olla – kesällä. Omaisista on jäljellä serkku.
Toistaiseksi elämä sujuu entiseen tapaan. "Tulen tähän baariin aamulla kello 8, otan punaviinin ja menen takaisin nukkumaan. Päivällä käyn syömässä Torremolinosin suomalaisten yhdistyksessä. Sitten luen, enimmäkseen espanjalaisia ja saksalaisia romaaneja."
Bilettämisen Lindfors on lopettanut. Hän ei jaksa enää. Eivätkä kaupungin seurapiiritkään ole kovin kummoiset. Enimmäkseen avopareja, leskiä ja yksinäisiä. Aviopareja on vähemmän. On sentään vielä muutamia, joiden kanssa voi seurustella elegantisti.
"Joskus tuntuu yksinäiseltä, mutta siltä tuntuisi Suomessakin", Lindfors sanoo ja muistaa yhtäkkiä: "Meidän yhdistyksen puheenjohtaja kuoli siestan aikana. Hän meni iltapäivällä nukkumaan eikä koskaan noussut ylös."
Vielä kymmenen vuotta sitten Aurinkorannikon uskottiin pysyvän ikuisesti iäti virkeiden kuuskymppisten puuhapuistona. Mutta ulkomaalaisten asuttamat alueet harmaantuvat.
Fuengirolassa toimiva yksityislääkäri Pentti Raaste on nähnyt 29 vuoden aikana vastaanotollaan usein ristiriitaisia tilanteita. Lapset haluaisivat isän tai äidin muuttavan Suomeen, mutta tämä ei halua. Perustaudit pysyvät leudossa ilmastossa kurissa, mutta kun toimintakyky laskee, Espanjan arjessa on vaikea selvitä.
Kaikki eivät halua palata kotimaahan.
Tiukimmin Aurinkorannikossa ovat kiinni britit. Heitä on paljon, he jäävät sinne, ja lapsetkin muuttavat perässä. Britit ovat lähteneet usein karmit kolisten kotimaastaan, ja he pitävät kiinni mielipiteistään, panettelevat Britanniaa, sen ilmastoa, ihmisiä, verotusta ja kiinteistöjen hintoja. Myös sujuvaksi espanjaksi.
Suomalaiset ovat luonteeltaan muuttolintuja, jotka lehahtavat ennen ensimmäisiä räntäsateita takaisin lämpimään, talvehtivat hyvin, mutta eivät jaksa opetella espanjan kielen vaikeaa verbioppia, viihtyvät omissa yhdistyksissään ja palaavat keväällä hanhiparven tavoin tutuille pesimäpaikoilleen pohjoiseen.
Erikoista suomalaisten neljä vuosikymmentä kestäneelle muuttoliikkeelle on se, että muuttajien määrää ei tiedetä.
Costa del Solin alueella asuu 2 300 residentea eli pysyvästi Espanjaan muuttanutta suomalaista. Talviasukkaita on tuhatmäärin, mutta kukaan ei osaa sanoa, onko heitä saman verran kuin asukkaita Valkeakoskella (20 000) vai yhtä paljon kuin Pieksämäellä (12 000).
Viime vuosina suomalaisten eläkeläisten massamuutto Espanjaan on hidastunut. Nyt liikkuvat vuorotteluvapaata pitävät ja työntekijät. Aurinkorannikon suomalaisen koulun oppilasmäärä on kasvanut tasaisesti, ja syksyllä aloittaa jo oma lukiokin.
Suurten ikäluokkien ensimmäiset vapaalle vaihtajat eivät välttämättä edes haaveile Espanjasta. He etsivät aurinkoa ja halpaa hintatasoa ja ovat löytäneet Gibraltarin salmen toiselta puolen Marokon. Sinne on syntynyt nopeasti 40 suomalaisen pieni siirtokunta.
Olavi Peltolan erottaa jo kaukaa Torremolinosin vakituiseksi asukkaaksi – ja suomalaiseksi, sillä hänellä on talvitakki päällä ja tuore Hesari kainalossa. Turistit kulkevat ohi T-paidoissa tötterö kädessä.
"Kuolema on meillä jatkuva puheenaihe", Peltola sanoo. "Joka kevät pohditaan samaa kysymystä. Pitäisiköhän jo lähteä?"
Peltola on asunut Torremolinosissa jo 16 vuotta. Hän lomaili kaupungissa jo Francon aikana. Silloin oli kova kuri ja luja järjestys. Nyt Torremolinos on kansainvälinen kaupunki.
Peltola on nähnyt monenlaisia lähtijöitä ja jääjiä.
Muuttolinnut haluavat kotiin kuolemaan, tai jos he eivät ehdi ajoissa, ainakin uurna viedään Suomeen.
"Menin kerran kylään yhden rouvan luo ja kysyin, että mikä maljakko tuolla kaapin päällä on. Se on mun mies, rouva vastasi", Peltola muistelee.
Toinen joukko ovat uudisasukkaat, jotka ovat olleet "alusta" saakka alueella. Heillä ei ole juuri siteitä Suomeen, eivätkä he halua edes palata.
Kolmas ryhmä on Olavi Peltolan itsensä tapaiset espanjalaisen elämänmenon ystävät, jotka haluavat nauttia kovan työrupeaman päätteeksi huolettomista vuosista ja palata hyvissä ajoin kotiin. Peltolakin tietää, että pian olisi aika lähteä. Terveys alkoi reistailla syksyllä.
"Vielä ei tekisi mieli", hän tunnustaa. "Kun keväällä menen Suomeen, pidän vaimon kanssa palaverin ja teemme päätöksen tänä vuonna. Sen toteuttaminen voi olla sitten ihan mañana."
Syys- ja kevätmuutto Suomen ja Espanjan välillä saa aikaan sen, että heikoimmin toimeentulevien turvaverkot saattavat käydä kesällä ohuiksi.
Aurinkorannikon suomalaiselle seurakunnalle muuttoliike tuottaa työtä, sillä joka syksy kaikki pitää aloittaa alusta. "Come, came, come, go, went, gone" rovasti Jaakko Kuusinen sanoo. "Sitä se on. Hyvästellään keväällä ja toivotetaan tervetulleeksi syksyllä. Lyhytjänteisyys leimaa kaikkea toimintaa."
Siihen rytmiin seurakuntatyönkin on sopeuduttava. Kuusinen hoitaa sieluja, vihkii turisteja, konfirmoi ja siunaa seurakuntalaisia.
Viime vuonna Costa del Solilla kuoli 40 suomalaista. Kuusinen piti 14 vainajalle saattorukouksen. Suomeen lähti 12 uurnaa. Yhä useammin tuhka ripotellaan vuorten rinteille tai mereen.
Kuusinen kertoo, että hautaustestamentit ovat yleistyneet. Yksinkertainen asiakirja helpottaa omaisten ja viranomaisten työtä. Paperille kirjoitetaan omat henkilötiedot, lähiomaisen nimi, tieto siitä, kuka maksaa kustannukset ja mitä toivotaan. Arkku vai uurna? Suomeen vai Espanjaan? Muistolehtoon vai mereen? Mukaan liitetään vielä kopio passin nimilehdestä, ja Kuusinen vie hautaustestamentit Málagan kunniakonsulaattiin. Konsulaatti toimii aina, kun Suomen kansalainen kuolee ulkomailla.
Kaikilla eläkeläisillä ei mene suinkaan hyvin. Hinnat ovat nousseet viiden viime vuoden aikana huimasti. Turistin perustuote Coca-Cola-purkki maksoi vuonna 2001 vain 0,36 euroa. Nyt siitä veloitetaan jo euro. Sama suhde pätee moniin muihinkin hintoihin.
Pienet eläkkeet eivät enää tahdo riittää. Kun seurakunnalla on lauantaina Torremolinosissa laatikkopäivä, syöjiä käy paljon. Osa elää niin niukasti, että he käyvät tankkaamassa edullista muonaa aina, kun siihen on mahdollisuus.
Ja vielä on niitäkin, joiden rahat menevät baareihin.
Suomalaisten omaa vanhainkotia on puuhattu useita kertoja. Yrittäjät ovat lähteneet aina pois, sillä tulijoita ei ole ollut riittävästi. Raatajasukupolvi ei halua maksaa kuukauden oleskelusta 1 500:aa euroa – ainakaan, jos palvelukoti ei ole tutuilla kulmilla ja lähellä rantaa.
Kuusinen suhtautuu hoivapalvelujen kasvavaan tarjontaan epäillen. Tottahan lääkäreitä, sairaanhoitajia ja fysioterapeutteja tarvitaan, mutta tarpeita myös luodaan, koska terveysyrittäjät haluavat tulla itse Aurinkorannikolle töihin.
Mutta helsinkiläinen yrittäjä Irmeli Virkki uskoo oman yrityksensä tulevaisuuteen. Hän avasi marraskuussa ikäihmisille tarkoitetun kuntoutus- ja palvelukodin, joka tarjoaa suomenkielistä hoivaa suomenkielisille. Hulppeaan tornikartanoon rakennettu Aurinkokello on Coínin pikkukaupungissa puolen tunnin ajomatkan päässä rannikolta.
Virkin Helsingin Oulunkylässä sijaitsevan dementiakodin ongelma on, että asiakkaita on jonossa, mutta työntekijöitä ei saa mistään. Aurinkokellon ongelma on ollut toistaiseksi päinvastainen. Riikinkukot ovat saaneet tepastella hedelmäpuutarhassa toistaiseksi rauhassa, mutta Virkki on luottavainen.
Espanjassa vanhukset hoidetaan suvun voimin. Harvoihin julkisiin vanhainkoteihin on kuukausien jonot. Yksityisiin pääsee nopeasti, mutta asukkaan pitää osata muutakin kieltä kuin suomea ja varautua maksamaan kunnon kuukausimaksu.
Kuusiston sisarukset Tarja, 92, ja Donna, 95, ovat asuneet jo 11 vuotta Torremolinosissa espanjalaisessa palvelutalossa. Rakennus on vanha suomalaistenkin tuntema hotelli, joka muutettiin laman aikaan residenciaksi.
Sisaruksia eivät maksut huoleta, sillä he myivät asuntonsa Marbellassa palvelutalon omistajalle ja saivat vastineeksi elinikäisen syytingin.
"Huoneisto saattoi mennä liian halvalla, mutta ei se tainnut hyvä kauppa olla tämän laitoksen omistajallekaan", Tarja Kuusisto sanoo. "Me olemme pitkäikäistä sukua."
Donna Kuusisto asuu kuudennessa kerroksessa, Tarja Kuusisto seitsemännessä. Niin säilyy sopu.
Henkilökunta tuo ruokatarjottimet huoneeseen ja auttaa pesulle. Hyvä ystävä Málagan kunniakonsulaatista käy iltaisin tervehtimässä ja tuo suomalaiskaupasta herkkuja, joita sisarukset ovat alkaneet taas kaivata: karjalanpiirakoita, mustikkasoppaa ja sitä ainoaa oikeaa suklaata.
Tarja pyörähtää päivittäin katsomassa, miten Donna voi, mutta muuten sisarukset oleilevat omissa oloissaan, lukevat, katsovat televisiota – ehdottomasti eri kanavia – ja käyvät ikäistensä tavoin läpi elämäänsä.
He ovat asuneet vuosien mittaan niin monessa maassa ja niin monessa paikassa, että nyt elämänpiiriksi riittää omaan huoneeseen rakennettu pesä. Sillä ei ole väliä, missä maassa se on.
"Minä en ole käynyt vuoteen edes ulkona", Tarja Kuusisto sanoo. "En halua."
vBulletin® v3.7.1, Copyright ©2000-2008, Jelsoft Enterprises Ltd.